Suomesta ja kiitollisuudesta
Mä en ole oikeastaan vieläkään potenut kunnon koti-ikävää. Tanska - tai ainakin Kööpenhamina - on sopivan kotoisa niin monella tavalla, ettei paljon mitään ole puuttunut. Toki läheisiä olen kaivannut välillä, mutta onneksi on olemassa sellaiset innovaatiot kuin netti ja puhelin. Kaipauksen sijaan on ollut lähinnä mielenkiintoista havaita uusia puolia tanskalaisesta yhteiskunnasta ja arjesta, ja tätä kautta tehdä uusia huomioita myös Suomesta. Ja vaikka edelleen rakastun päivä päivältä enemmän Tanskaan, olen myös huomannut syitä jotka saa mut muistamaan miksi voin olla suomalaisuudestani todella kiitollinen. On erityisesti muutama juttu, jotka näin itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa voisin nostaa esiin. Mun havainnot perustuvat täysin omalle kokemukselle ja rehelliselle mutu-tuntumalle, eivät mihinkään tiedettä etäisestikään muistuttavaan (eli mikäli pääministeri Sipilä erehtyy seuraavaa listausta lukemaan, niin ei huolta; dosenteilla ei ole tekstini sisällön kanssa mitään tekemistä... -.-)
Hyvinvointivaltio on perustaltaan aika samanlainen Tanskassa ja Suomessa. Meillä oli viime viikolla luento hyvinvointivaltion merkityksistä Tanskassa, ja mietinkin etukäteen että taas saattaa tulla liuta itsestäänselvyyksiä, joita suomalaiset ovat omaksuneet jo äidinmaidosta. Mutta se ei mennytkään ihan niin. Ensinnäkin luento oli läpeensä kriittinen - jotenkin naiivisti odotin vaihtareille räätälöidyltä, Tanska 15 luennossa -tyyppiseltä kurssilta semmoista mukavan ongelmatonta lähestymistapaa, jonka pointtina on hehkuttaa, että kyllä, meillä on aivan mahtava ja kadehdittava yhteiskunta täällä. Huomasin ärsyyntyväni nopeasti, nimittäin ei ole eka kerta kun täällä joku valtiosta puhuttaessa valittelee anteeksipyytäväksi korkeista veroista (mites oisi kerrankin lause, jonka loppuun todettaisiin mitä kaikkea niillä veroilla saa?). Luento oli kuitenkin oikeasti tosi hyvä ja opettavainen. Kantava teema oli se, kuinka tanskalainen hyvinvointivaltio tarkoittaa nykyaikaiselle, keskiluokkaiselle perheelle vaatimusta tietynlaisesta elämästä. Hyvinvointivaltion symbolina esitettiin päiväkotilaisten eväspaketit, joihin vanhemmat pakkaavat salaattia ja ruisleipää todistellakseen terveellisiä elämäntapojaan.
Suomalaiselle ei tulisi mieleenkään käyttää samanlaista esimerkkiä. Nimittäin meillä päiväkodissa kaikki syövät samaa ruokaa. Vaikka todellisuudessa tähän käytäntöön toki liittyy erilaisia ongelmia, symboliikan tasolla ero on kiinnostava, ja saa mut tuntemaan ylpeyttä suomalaisesta hyvinvointivaltiosta. Siitä millaisia sitä muovaavat ideat ja arvot ovat ainakin ennen olleet. Universalismi on ollut vahva periaate, ja se, että tärkeintä on tarjota kaikille samanarvoiset eväät elämään. Nykyään tuntuu tosin vääjämättä siltä, että suomalaisetkin olisivat luopumassa tästä ajatuksesta, mutta ainakaan me ei olla siinä niin pitkällä kuin tanskalaiset.
Korkeakoulutus on täällä hieman eri tilanteessa kuin Suomessa. Juttelin yliopisto-opiskelusta tanskalaisen kaverini kanssa jokin aika sitten. Tuista puhuttaessa hänen näkemyksensä oli mukava "me saadaan valtiolta paljon rahaa, tehtiin me mitä tahansa", mutta opintojen kohdalla tilanne on vähän synkempi. Rajoitukset sen suhteen, miten paljon ja jopa tarkalleen mitä milloinkin tulee opiskella on todella tiukat. Eikä yliopistoilla ole tähän paljoa sanomista. Tanskassa akateeminen vapaus kuulostaa siis idealistien sanahelinältä, ei millään tavalla korkeakoulutusta ohjaavalta periaatteelta. Suomessa tilanne ei vielä ole sentään näin paha, vaikka eipä näinä aikoina tee mieli tieteen arvostuksella ylpeilläkään.
Opettajat ovat aivan erilaisessa asemassa Tanskassa kuin Suomessa. Tämä on suuri asia, joka on saanut mut ymmärtämään etten halua tehdä uraa Tanskassa vaan aivan ehdottomasti juuri Suomessa. Täällä luokanopettajat koulutetaan seminaareissa, ei yliopistossa, ja tuskin edes tarvitsee mainita lastentarhanopettajien koulutustasoa tässä yhteydessä. Opettajuus ei ole suomalaiseen tapaan tieteeseen perustuva professio, vaan jotain josta ollaan kiitollisia ja iloisia kun joku sen homman haluaa ottaa vastaan. Kasvatustiedettä tieteiden joukossa joutuu erikseen selittämään. Tämä Suomesta merkittävästi eroava tilanne on helposti selitettävissä esimerkiksi historialla - Tanska ei ole ollut tilanteessa, jossa opettajien olisi tarvinnut nousta kansalaisia yhdistäväksi voimaksi, "kansankynttilöiksi", kuten on Suomen lyhyessä historiassa tapahtunut. Ymmärrän siis tilanteen, mutta en silti hyväksy sitä. Koulutus on tärkeimpiä asioita yhteiskunnassa ja on ratkaisevaa, kuinka ammattitaitoisten tekijöiden vastuulla se on. Vaikka Suomessakin pystyy jopa pääministeri perseilemään aivottomilla lausunnoillaan tieteestä, on kuitenkin arvostus opettajia kohtaan edelleen suurta. Vaikka aikaisemminkin tiesin sen olevan aika poikkeuksellista kansainvälisessä kontekstissa, mulle oli uutta miten surkea tilanne Tanskassa on ja kuinka pahalta se tilanne voikaan tuntua.
Nyt kun katselen tätä pientä listaustani, näyttää se oikeastaan aika synkältä. Mun usko niihin asioihin, joista olen ylpeä suomalaisessa yhteiskunnassa, näyttää tällä hetkellä murenevan pikkuhiljaa. Täällä Tanskassa olen yllättäen tajunnut, mihin monet asiat Suomessakin voi todella johtaa, eikä se suunta ole ollenkaan hyvä. Niin että pidettäiskö niistä hyvistä asioista nyt vain kynsin ja hampain kiinni, jooko?
Hyvinvointivaltio on perustaltaan aika samanlainen Tanskassa ja Suomessa. Meillä oli viime viikolla luento hyvinvointivaltion merkityksistä Tanskassa, ja mietinkin etukäteen että taas saattaa tulla liuta itsestäänselvyyksiä, joita suomalaiset ovat omaksuneet jo äidinmaidosta. Mutta se ei mennytkään ihan niin. Ensinnäkin luento oli läpeensä kriittinen - jotenkin naiivisti odotin vaihtareille räätälöidyltä, Tanska 15 luennossa -tyyppiseltä kurssilta semmoista mukavan ongelmatonta lähestymistapaa, jonka pointtina on hehkuttaa, että kyllä, meillä on aivan mahtava ja kadehdittava yhteiskunta täällä. Huomasin ärsyyntyväni nopeasti, nimittäin ei ole eka kerta kun täällä joku valtiosta puhuttaessa valittelee anteeksipyytäväksi korkeista veroista (mites oisi kerrankin lause, jonka loppuun todettaisiin mitä kaikkea niillä veroilla saa?). Luento oli kuitenkin oikeasti tosi hyvä ja opettavainen. Kantava teema oli se, kuinka tanskalainen hyvinvointivaltio tarkoittaa nykyaikaiselle, keskiluokkaiselle perheelle vaatimusta tietynlaisesta elämästä. Hyvinvointivaltion symbolina esitettiin päiväkotilaisten eväspaketit, joihin vanhemmat pakkaavat salaattia ja ruisleipää todistellakseen terveellisiä elämäntapojaan.
Suomalaiselle ei tulisi mieleenkään käyttää samanlaista esimerkkiä. Nimittäin meillä päiväkodissa kaikki syövät samaa ruokaa. Vaikka todellisuudessa tähän käytäntöön toki liittyy erilaisia ongelmia, symboliikan tasolla ero on kiinnostava, ja saa mut tuntemaan ylpeyttä suomalaisesta hyvinvointivaltiosta. Siitä millaisia sitä muovaavat ideat ja arvot ovat ainakin ennen olleet. Universalismi on ollut vahva periaate, ja se, että tärkeintä on tarjota kaikille samanarvoiset eväät elämään. Nykyään tuntuu tosin vääjämättä siltä, että suomalaisetkin olisivat luopumassa tästä ajatuksesta, mutta ainakaan me ei olla siinä niin pitkällä kuin tanskalaiset.
Korkeakoulutus on täällä hieman eri tilanteessa kuin Suomessa. Juttelin yliopisto-opiskelusta tanskalaisen kaverini kanssa jokin aika sitten. Tuista puhuttaessa hänen näkemyksensä oli mukava "me saadaan valtiolta paljon rahaa, tehtiin me mitä tahansa", mutta opintojen kohdalla tilanne on vähän synkempi. Rajoitukset sen suhteen, miten paljon ja jopa tarkalleen mitä milloinkin tulee opiskella on todella tiukat. Eikä yliopistoilla ole tähän paljoa sanomista. Tanskassa akateeminen vapaus kuulostaa siis idealistien sanahelinältä, ei millään tavalla korkeakoulutusta ohjaavalta periaatteelta. Suomessa tilanne ei vielä ole sentään näin paha, vaikka eipä näinä aikoina tee mieli tieteen arvostuksella ylpeilläkään.
Opettajat ovat aivan erilaisessa asemassa Tanskassa kuin Suomessa. Tämä on suuri asia, joka on saanut mut ymmärtämään etten halua tehdä uraa Tanskassa vaan aivan ehdottomasti juuri Suomessa. Täällä luokanopettajat koulutetaan seminaareissa, ei yliopistossa, ja tuskin edes tarvitsee mainita lastentarhanopettajien koulutustasoa tässä yhteydessä. Opettajuus ei ole suomalaiseen tapaan tieteeseen perustuva professio, vaan jotain josta ollaan kiitollisia ja iloisia kun joku sen homman haluaa ottaa vastaan. Kasvatustiedettä tieteiden joukossa joutuu erikseen selittämään. Tämä Suomesta merkittävästi eroava tilanne on helposti selitettävissä esimerkiksi historialla - Tanska ei ole ollut tilanteessa, jossa opettajien olisi tarvinnut nousta kansalaisia yhdistäväksi voimaksi, "kansankynttilöiksi", kuten on Suomen lyhyessä historiassa tapahtunut. Ymmärrän siis tilanteen, mutta en silti hyväksy sitä. Koulutus on tärkeimpiä asioita yhteiskunnassa ja on ratkaisevaa, kuinka ammattitaitoisten tekijöiden vastuulla se on. Vaikka Suomessakin pystyy jopa pääministeri perseilemään aivottomilla lausunnoillaan tieteestä, on kuitenkin arvostus opettajia kohtaan edelleen suurta. Vaikka aikaisemminkin tiesin sen olevan aika poikkeuksellista kansainvälisessä kontekstissa, mulle oli uutta miten surkea tilanne Tanskassa on ja kuinka pahalta se tilanne voikaan tuntua.
Nyt kun katselen tätä pientä listaustani, näyttää se oikeastaan aika synkältä. Mun usko niihin asioihin, joista olen ylpeä suomalaisessa yhteiskunnassa, näyttää tällä hetkellä murenevan pikkuhiljaa. Täällä Tanskassa olen yllättäen tajunnut, mihin monet asiat Suomessakin voi todella johtaa, eikä se suunta ole ollenkaan hyvä. Niin että pidettäiskö niistä hyvistä asioista nyt vain kynsin ja hampain kiinni, jooko?
Kommentit
Lähetä kommentti