Työstä ja/elikkä elämästä
Tänään oli hyvä päivä. Rakastan nykyistä työtäni, ja just nyt kun saan paperinpyörittelyn sijaan tehdä siellä juuri niitä tehtäviä joiden takia koko työ on olemassa, jaksan taas innostua ihan kuin mitään aikaisia aamuja ei olisikaan. Samalla olen päivä päivältä haikeampi, kun tiedän eräpäivän lähestyvän.
Sitten toisaalta, se eräpäivä tarkoittaa että pian sen jälkeen saan lähteä Tanskaan. Saan nukkua pitkään ja hengähtää (eli luultavasti ahdistua, mutta sovitaan että hengähtää).
Pari viikkoa sitten kielsin itseäni lukemasta tanskalaisia työpaikkailmoituksia, sillä niistä tulee mulle niin paha mieli. Nimittäin ilmoituksilla ei ole mulle mitään tarjottavaa. On parempi, että vielä Suomessa ollessani suljen silmäni siltä kammottavalta ongelmalta ettei mulle vain ole tarjolla töitä. Tanskassa sitten voin keskittyä panikointiin täysipäiväisesti.
Ennen päätöstäni selailin jobindexit ja workindenmarkit. Kirjoitin Tanskan-suomalaisten Facebook-ryhmiin ja LinkedIniin, että etsin töitä ja kaikki vinkit ovat tervetulleita. Näihin viesteihin tuli yhteensä yksi kommentti, joka vinkkasi avoimesta, etäisesti osaamistani liippaavasta työpaikasta - olen tosi kiitollinen edes siitä yhdestä kommentista, se on parempi kuin nolla. Mutta jäi tästä koko säälittävästä kyselykyhäelmästä kyllä surullinen olo. Siispä tiesin, että on turha yrittää vielä, parempi vain keskittyä tekemään nykyinen duunini hyvin ja nauttimaan työntekijän statuksesta vielä muutaman viikon verran.
Niin, se status onkin mielenkiintoinen asia. Tai en tiedä, onko mielenkiintoinen, mutta ainakin nähtävästi jäätävän tärkeä mulle. Pari vuotta sitten oivalsin verratessani itseäni poikaystävääni, silloin vielä ihan tuoreeseen sellaiseen, että olen oikeastaan aika uraorientoitunut. C fiilisteli ihan muita juttuja kuin tulevaa uraa, minä jo kerrytin kokemusta opintojen ohella, rakensin itselleni brändiä ja maalailin kuvaa siitä mitä kaikkea haluan urallani saada aikaan. Pääsin kesällä unelmieni maisteriohjelmaan, joka avasi ovet vuosikausia janoamaani pätevyyteen - ja statukseen. Sitten aloinkin jo panikoida, löydänkö ikinä töitä. Löysin, olin/olen hirveän onnellinen, mutta nyt panikoin siitä mitä mulle tapahtuu kun tämä työpätkä loppuu.
Se, mitä mulle tapahtuu, on muutto Tanskaan, paljon aikaa elämälle, C viimein peräti samassa maassa. Miksi sillä on niin paljon väliä, onko tiedossa töitä vai ei? Miksi se määrittelee mua niin paljon?
Luulen, että on ihan oikein ja parasta, että olen hetken aikaa työtön. Mähän en edes ole ehtinyt olla työtön. Köyhä opiskelija, kyllä, mutta en työtön. Se on ihan normaali tila. Se tekee mulle ja mun urakeskeiselle identiteetille hyvää.
Paniikin uhatessa voin onneksi aina palata ajatukseen, josta kerroin viimeksi. Että kävi miten kävi, tulen aina valittamaan. Kun kaikki ympärillä on epävarmaa enkä osaa löytää itseäni urakuorrutteen alta, on sentään tämä yksi ajatus joka pysyy.
Sitten toisaalta, se eräpäivä tarkoittaa että pian sen jälkeen saan lähteä Tanskaan. Saan nukkua pitkään ja hengähtää (eli luultavasti ahdistua, mutta sovitaan että hengähtää).
Pari viikkoa sitten kielsin itseäni lukemasta tanskalaisia työpaikkailmoituksia, sillä niistä tulee mulle niin paha mieli. Nimittäin ilmoituksilla ei ole mulle mitään tarjottavaa. On parempi, että vielä Suomessa ollessani suljen silmäni siltä kammottavalta ongelmalta ettei mulle vain ole tarjolla töitä. Tanskassa sitten voin keskittyä panikointiin täysipäiväisesti.
Ennen päätöstäni selailin jobindexit ja workindenmarkit. Kirjoitin Tanskan-suomalaisten Facebook-ryhmiin ja LinkedIniin, että etsin töitä ja kaikki vinkit ovat tervetulleita. Näihin viesteihin tuli yhteensä yksi kommentti, joka vinkkasi avoimesta, etäisesti osaamistani liippaavasta työpaikasta - olen tosi kiitollinen edes siitä yhdestä kommentista, se on parempi kuin nolla. Mutta jäi tästä koko säälittävästä kyselykyhäelmästä kyllä surullinen olo. Siispä tiesin, että on turha yrittää vielä, parempi vain keskittyä tekemään nykyinen duunini hyvin ja nauttimaan työntekijän statuksesta vielä muutaman viikon verran.
Niin, se status onkin mielenkiintoinen asia. Tai en tiedä, onko mielenkiintoinen, mutta ainakin nähtävästi jäätävän tärkeä mulle. Pari vuotta sitten oivalsin verratessani itseäni poikaystävääni, silloin vielä ihan tuoreeseen sellaiseen, että olen oikeastaan aika uraorientoitunut. C fiilisteli ihan muita juttuja kuin tulevaa uraa, minä jo kerrytin kokemusta opintojen ohella, rakensin itselleni brändiä ja maalailin kuvaa siitä mitä kaikkea haluan urallani saada aikaan. Pääsin kesällä unelmieni maisteriohjelmaan, joka avasi ovet vuosikausia janoamaani pätevyyteen - ja statukseen. Sitten aloinkin jo panikoida, löydänkö ikinä töitä. Löysin, olin/olen hirveän onnellinen, mutta nyt panikoin siitä mitä mulle tapahtuu kun tämä työpätkä loppuu.
Se, mitä mulle tapahtuu, on muutto Tanskaan, paljon aikaa elämälle, C viimein peräti samassa maassa. Miksi sillä on niin paljon väliä, onko tiedossa töitä vai ei? Miksi se määrittelee mua niin paljon?
Luulen, että on ihan oikein ja parasta, että olen hetken aikaa työtön. Mähän en edes ole ehtinyt olla työtön. Köyhä opiskelija, kyllä, mutta en työtön. Se on ihan normaali tila. Se tekee mulle ja mun urakeskeiselle identiteetille hyvää.
Paniikin uhatessa voin onneksi aina palata ajatukseen, josta kerroin viimeksi. Että kävi miten kävi, tulen aina valittamaan. Kun kaikki ympärillä on epävarmaa enkä osaa löytää itseäni urakuorrutteen alta, on sentään tämä yksi ajatus joka pysyy.
Kommentit
Lähetä kommentti