Yksi askel taakse, kaksi eteen
No ei se mennytkään sitten ihan putkeen se blogin uusi alku.
Viimeksi kirjoitin (muistaakseni), että päätän uskoa meidän suunnitelmaan muuttaa Kööpenhaminaan. Ja niin mä päätinkin. Olin pitkästä aikaa tosi innostunut, eikä muutto enää epäilyttänyt tai pelottanut.
Mutta sitten tuli vastaan sellainen ongelma, että ei me ollakaan Köpikseen muuttamassa. Yhden päivän aikana sain ensin kuvaviestin saatteella, että terveisiä tulevan Köpiksen-kodin lähipuistosta, sitten puhelun että suunnitelma muuttuikin. C kertoi, että hänet pyydettiin töihin Aarhusin lähelle.
Huolimatta vakuutteluista, että voidaan silti molemmat etsiä töitä Kööpenhaminasta, lakkasin välittömästi ylläpitämästä toivoa. Tuntui raskaalta kuunnella toisen uskotteluja, jotka vähitellen muuttuivat enemmän tai vähemmän hajanaisten ideoiden heittelyksi liittyen sellaiseen innovaatioon, että voitaisiinkin jäädä Aarhusiin. Tällä hetkellä tilanne on se, että pysymme Aarhusissa eikä kukaan yritä teeskennellä muuta.
Mietin tätä blogia usein näiden kuluneiden kuukausien aikana. En kuitenkaan jaksanut ennen tätä alkaa kirjoittaa uutta postausta, sillä oon ollut niin uskomattoman pettynyt että se melkein sattuu. En vieläkään tiedä mikä juttu se tarkalleen ottaen on, että haluan juuri Kööpenhaminaan. Mutta joku tän koko episodin ajattelemisessa suututtaa edelleen. Kuinka hetken aikaa olin niin aidon onnellinen jo pelkästä ajatuksesta Kööpenhaminaan muuttamisesta, ja kuinka karmean pettynyt olin kun tiesin sen suunnitelman haihtuneen savuna ilmaan. Luulin, että olisin jo päässyt yli, mutta niin vaan suututtaa vieläkin.
(Ja ei, älä sano mulle että voihan sieltä Aarhusista käydä Köpiksessä helposti. Se. Ei. Ole. Sama. Asia. Mä olen käynyt Köpiksessä aika usein viimeisen parin vuoden aikana. Tiedän, ettei se vaan ole sama. Piste.)
Tässä kun on ollut useampi kuukausi aikaa kylpeä itsesäälissä ja käydä ajatuksia läpi, olen tullut siihen tulokseen että mulla on vaan joku pakottava tarve kääntää kaikki ikäväksi ja vihaksi ja melankoliaksi. Köpis-suunnitelman kaaduttua valuin taas paniikkiin siitä, etten saa töitä Tanskasta ja vihaan elämääni ja sinne lähtö on idioottimaisinta ikinä (kuten myös lähtemättä jättäminen). Melankolia ja valittaminen on aina ollut mun juttuja kevytversiona, mutta ihan oikeasti alkaa jo riittää. Jotain sitten tapahtuikin viikko tai pari sitten. Oivalsin jotain niin olennaista, että se saa tässä tekstissä oman kappaleensa:
Kävi hyvin tai huonosti, tulen aina valittamaan siitä mitä mulla on.
Vaikka löytäisin Tanskasta sen unelmatyön, jota en usko löytäväni, osaisin silti valittaa siitä. Miten tiedän sen? No siten, että olen juuri nyt unelmatyössäni ja valitan siitäkin. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kävi hyvin tai huonosti, voin tehdä töitä omassa päässäni, jotta osaisin keskittyä hyvään. Mun pitäisi jo tietää, etten löydä onnea vain saavuttamalla just sen minkä haluan.
Tämä oli käänteentekevä oivallus, sillä sen jälkeen en ole enää pelännyt. En, vaikka tuleva kotikaupunkini onkin vasta Tanskan toiseksi paras kaupunki. Kyllä siitäkin koti tulee, se oikeastaan on sitä jo. <3
Viimeksi kirjoitin (muistaakseni), että päätän uskoa meidän suunnitelmaan muuttaa Kööpenhaminaan. Ja niin mä päätinkin. Olin pitkästä aikaa tosi innostunut, eikä muutto enää epäilyttänyt tai pelottanut.
Mutta sitten tuli vastaan sellainen ongelma, että ei me ollakaan Köpikseen muuttamassa. Yhden päivän aikana sain ensin kuvaviestin saatteella, että terveisiä tulevan Köpiksen-kodin lähipuistosta, sitten puhelun että suunnitelma muuttuikin. C kertoi, että hänet pyydettiin töihin Aarhusin lähelle.
Huolimatta vakuutteluista, että voidaan silti molemmat etsiä töitä Kööpenhaminasta, lakkasin välittömästi ylläpitämästä toivoa. Tuntui raskaalta kuunnella toisen uskotteluja, jotka vähitellen muuttuivat enemmän tai vähemmän hajanaisten ideoiden heittelyksi liittyen sellaiseen innovaatioon, että voitaisiinkin jäädä Aarhusiin. Tällä hetkellä tilanne on se, että pysymme Aarhusissa eikä kukaan yritä teeskennellä muuta.
Mietin tätä blogia usein näiden kuluneiden kuukausien aikana. En kuitenkaan jaksanut ennen tätä alkaa kirjoittaa uutta postausta, sillä oon ollut niin uskomattoman pettynyt että se melkein sattuu. En vieläkään tiedä mikä juttu se tarkalleen ottaen on, että haluan juuri Kööpenhaminaan. Mutta joku tän koko episodin ajattelemisessa suututtaa edelleen. Kuinka hetken aikaa olin niin aidon onnellinen jo pelkästä ajatuksesta Kööpenhaminaan muuttamisesta, ja kuinka karmean pettynyt olin kun tiesin sen suunnitelman haihtuneen savuna ilmaan. Luulin, että olisin jo päässyt yli, mutta niin vaan suututtaa vieläkin.
(Ja ei, älä sano mulle että voihan sieltä Aarhusista käydä Köpiksessä helposti. Se. Ei. Ole. Sama. Asia. Mä olen käynyt Köpiksessä aika usein viimeisen parin vuoden aikana. Tiedän, ettei se vaan ole sama. Piste.)
Tässä kun on ollut useampi kuukausi aikaa kylpeä itsesäälissä ja käydä ajatuksia läpi, olen tullut siihen tulokseen että mulla on vaan joku pakottava tarve kääntää kaikki ikäväksi ja vihaksi ja melankoliaksi. Köpis-suunnitelman kaaduttua valuin taas paniikkiin siitä, etten saa töitä Tanskasta ja vihaan elämääni ja sinne lähtö on idioottimaisinta ikinä (kuten myös lähtemättä jättäminen). Melankolia ja valittaminen on aina ollut mun juttuja kevytversiona, mutta ihan oikeasti alkaa jo riittää. Jotain sitten tapahtuikin viikko tai pari sitten. Oivalsin jotain niin olennaista, että se saa tässä tekstissä oman kappaleensa:
Kävi hyvin tai huonosti, tulen aina valittamaan siitä mitä mulla on.
Vaikka löytäisin Tanskasta sen unelmatyön, jota en usko löytäväni, osaisin silti valittaa siitä. Miten tiedän sen? No siten, että olen juuri nyt unelmatyössäni ja valitan siitäkin. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kävi hyvin tai huonosti, voin tehdä töitä omassa päässäni, jotta osaisin keskittyä hyvään. Mun pitäisi jo tietää, etten löydä onnea vain saavuttamalla just sen minkä haluan.
Tämä oli käänteentekevä oivallus, sillä sen jälkeen en ole enää pelännyt. En, vaikka tuleva kotikaupunkini onkin vasta Tanskan toiseksi paras kaupunki. Kyllä siitäkin koti tulee, se oikeastaan on sitä jo. <3
Kommentit
Lähetä kommentti