Ahkeraa/väsynyttä perjantaita
Pitkästä aikaa muistin että tämmönen blogikin on.
Tänään on aikaa kaksi viikkoa ja kaksi päivää siihen, että lähden Suomeen. Päällimäinen tunne on väsymys tähän väliaikaisuuteen ja jatkuvaan hyvästien jättöön. En kykene käymään lähi-Lidlissä ilman kamalaa haikeusryöppyä. Toissapäivänä kaupasta kotiin polkiessani katselin ympärillä nousevia tiiliseiniä ja sit pikkuista puistoa korttelin päässä kotoa, ja kuvittelin miten kamalan surullista on palata myöhemmin näille kaduille ja ajatella että täällä mä joskus asuin. En vieläkään siis haluaisi lähteä, mutta odotan Suomeen pääsyssä hurjasti sitä, että saa asettua aloilleen ja ihastua uuteen kämppään tarvitsematta pohtia että parin kuukauden päästä tämä kaikki katoaa.
Viime aikoina on ollut pakko ottaa itseä niskasta kiinni opiskelun suhteen. Se tunnetusti ei ole ollut mikään vakiintunut olotila täällä. Tällä viikolla oli tanskan kirjallinen ja suullinen koe, ja ne molemmat oli näin jälkeenpäin ajateltuna oikein hauskoja. Sanailin pitkän esseen siitä, miten rakastan Kööpenhaminaa, ja tuntui tosi kivalta saada siitä kehuja. Jopa puhuminen sujui aika hyvin. Se taito varsinkin tuntuu olevan siinä kriittisessä vaiheessa, että jos mä nyt jatkaisin harjoittelua, voisin päästä jonkun maagisen esteen yli ja saada sen sujumaan jopa melkein luontevasti. Tässä päästäänkin kivasti taas siihen, miten paljon mua harmittaa joutua pois tanskankielisestä ympäristöstä. Itseni tuntien keksin jotain muuta hommaa elämään Suomessa - esim Netflixin - ja tanska vaan jää ja unohtuu. No, ehkä mä katon niitä sarjoja tanskankielisillä tekstityksillä sitten. Ja kyllä mä jonkun kurssin tai vastaavan etsin myös. Oikeasti. Tällä kertaa en anna laiskuuden voittaa (mikä on ironinen lause tilanteessa, jossa ainut syy blogin kirjoittamiseen on lenkin välttely kun vastikään hehkuttelin miten rakastan juoksemista).
Oon myös kirjoittanut elämäni pisintä englanninkielistä esseetä historian kurssille. Varsinainen työ, ammattitilastojen tutkiminen, on täysin tekemättä, mutta tuo kirjoittamisosuus jännitti niin paljon että aloitin taustaosuuden kasaamisen jo nyt. Ja oon viikon mittaan saanut jo yli puolet esseen 15 sivusta kasaan! Siistiä huomata, miten helposti voikaan pystyä johonkin jonka ajatteli olevan melkein ylivoimaista.
Ei varmaan muuta nyt. Ehkä raahaudun sinne lenkille viimeinkin.
Tänään on aikaa kaksi viikkoa ja kaksi päivää siihen, että lähden Suomeen. Päällimäinen tunne on väsymys tähän väliaikaisuuteen ja jatkuvaan hyvästien jättöön. En kykene käymään lähi-Lidlissä ilman kamalaa haikeusryöppyä. Toissapäivänä kaupasta kotiin polkiessani katselin ympärillä nousevia tiiliseiniä ja sit pikkuista puistoa korttelin päässä kotoa, ja kuvittelin miten kamalan surullista on palata myöhemmin näille kaduille ja ajatella että täällä mä joskus asuin. En vieläkään siis haluaisi lähteä, mutta odotan Suomeen pääsyssä hurjasti sitä, että saa asettua aloilleen ja ihastua uuteen kämppään tarvitsematta pohtia että parin kuukauden päästä tämä kaikki katoaa.
Viime aikoina on ollut pakko ottaa itseä niskasta kiinni opiskelun suhteen. Se tunnetusti ei ole ollut mikään vakiintunut olotila täällä. Tällä viikolla oli tanskan kirjallinen ja suullinen koe, ja ne molemmat oli näin jälkeenpäin ajateltuna oikein hauskoja. Sanailin pitkän esseen siitä, miten rakastan Kööpenhaminaa, ja tuntui tosi kivalta saada siitä kehuja. Jopa puhuminen sujui aika hyvin. Se taito varsinkin tuntuu olevan siinä kriittisessä vaiheessa, että jos mä nyt jatkaisin harjoittelua, voisin päästä jonkun maagisen esteen yli ja saada sen sujumaan jopa melkein luontevasti. Tässä päästäänkin kivasti taas siihen, miten paljon mua harmittaa joutua pois tanskankielisestä ympäristöstä. Itseni tuntien keksin jotain muuta hommaa elämään Suomessa - esim Netflixin - ja tanska vaan jää ja unohtuu. No, ehkä mä katon niitä sarjoja tanskankielisillä tekstityksillä sitten. Ja kyllä mä jonkun kurssin tai vastaavan etsin myös. Oikeasti. Tällä kertaa en anna laiskuuden voittaa (mikä on ironinen lause tilanteessa, jossa ainut syy blogin kirjoittamiseen on lenkin välttely kun vastikään hehkuttelin miten rakastan juoksemista).
Oon myös kirjoittanut elämäni pisintä englanninkielistä esseetä historian kurssille. Varsinainen työ, ammattitilastojen tutkiminen, on täysin tekemättä, mutta tuo kirjoittamisosuus jännitti niin paljon että aloitin taustaosuuden kasaamisen jo nyt. Ja oon viikon mittaan saanut jo yli puolet esseen 15 sivusta kasaan! Siistiä huomata, miten helposti voikaan pystyä johonkin jonka ajatteli olevan melkein ylivoimaista.
Ei varmaan muuta nyt. Ehkä raahaudun sinne lenkille viimeinkin.
Kommentit
Lähetä kommentti