Farvel, København!
Hyvästelin tänään Tanskan.
Viimeinen viikko on ollut lähinnä lähtövalmisteluja ja paikkojen, asioiden sekä ihmisten hyvästelyä. Se on ollut raskasta, joten siinä mielessä tuntuu huojentavalta olla Suomessa. Silti olisin ollut valmis jäämään pois paluulennolta, jos jotenkin olisi paljastunut että jääminen olisi ollut millään tavalla järkevää. Tiedän ettei se ole sitä - on monia syitä joiden takia mun on oltava Suomessa nyt, vaikkei huvittaisikaan.
Tämä syksy oli niin huikea ja niin hieno ja niin tärkeä, että tuntuu tyhmältä yrittää typistää sitä sanoihin. Kaikkia sen merkityksiä en varmasti edes tajua vielä, saati osaa pukea niitä kirjalliseen muotoon. Mutta yritetään nyt kuitenkin katsoa, mitä mun järkyttyneestä, univelkaisesta päästä irtoaa:
Olkoonkin vaihtoklisee, mutta mä opin niin paljon itsestäni ja itsenäisyydestä. Tiesin kyllä viihtyväni yksinäni ja tykkääväni tehdä asioita yksin, mutta nyt koin kuinka voin hyvin voinkaan sopeutua vieraaseen ympäristöön josta en tunne ketään. En enää pelkää niin paljon uutta. Tiedän että pärjään.
Opin mahdollisuuksista. Vaikka mun urahaaveet on edelleen samat, oon saanut konkreettisesti sen fiiliksen että pystyisin muuhunkin. Voisin ihan hyvin muuttaa ulkomaille (Tanskaan, jos ne saisi asennevammansa opettajia ja koulutusta kohtaan korjattua. Ja okei, ehkä vaikkei saisikaan). Voisin oppia vieraan kielen (tanskan) niin hyvin, että sitä voisi oikeasti käyttää arkielämässä. Voisin asettua Suomen ulkopuolelle, perustaa perheenkin siellä vielä joskus. (Ja samalla tunnen, mikäli nyt jollekin jäi epäselväksi, että rakastan juuri Tanskaa. Nämä uudet mahdollisuudet koskee Tanskaa.) Muutenkin elämä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä ihan eri tavalla kuin ennen. Ei mun pidä mennä jotain tiettyä reittiä ja toimia tietyllä tavalla, sellasella jonka oon itselleni joskus määritellyt ja/tai kuvitellut toisten mulle määrittelevän. Elämä on sellaseen liian lyhyt.
Opin paljon kommunikaatiosta. Mulla sattui sillä tavalla jännittävästi, että tapasin ihmisiä, joiden kanssa tulin alusta asti aivan älyttömän hyvin toimeen, siis sillä tavalla ettei sellaista tapahdu tosiaankaan usein - ja sitten toisaalta niitäkin, joiden kanssa kieli ei ollut ainut juttu, joka loi jonkinlaisen muurin meidän välille. Kiitos tämän kontrastin, mä tajusin ettei kannata tuhlata aikaa seurassa, joka ei tunnu mukavalta. En tarkoita että pitäisi alkaa jotenkin tuomitsevaksi ja ulossulkevaksi, vaan että on yksinkertaisesti pitemmän päälle kaikille parempi etsiytyä samanhenkiseen seuraan. Kuulostaa ohjeena idioottiselvältä, mutta nämä on juuri näitä juttuja elämässä jotka vaan ajautuu johonkin pisteeseen, ja sitten siihen tosiasiaan havahtuu. Alkusyksystä kannoin huolta siitä, että tutustunko nyt tarpeeksi moneen ja miksen tule sen ja sen kivan tyypin kanssa toimeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin osaan todeta, että ei sillä ole mitään väliä kuinka laajoja verkostoja oon onnistunut luomaan, kukaan ei ole laskemassa niitä, ja jos jossain seurassa tunnen itseni riittämättömäksi niin ei ole syytä miksi mun pitäisi yrittää muuttua sen seuran "arvoiseksi".
Lähtiessäni vaihtoon Tanskaan mietin, että mistä tämä mun intohimo sitä maata kohtaan kumpuaa. En tiennyt. Ajattelin, että elämällä siellä arkea saan jonkinlaista todellisuutta ja järkeä sellaisen epämääräisen, virheellisiin olettamiin perustuvan ihannoinnin tilalle. Oon oppinut kyllä paljon Tanskasta, paljon myös asioita jotka ei ole niin mairittelevia kuin ajattelin. Mutta silti mun sydän sykkii Tanskalle ja Kööpenhaminalle vahvemmin kuin ikinä. En osaa kuvata sitä tunnetta sanoin. Ja kun tänään kysyttiin, että miksi mä rakastan Tanskaa niin paljon, niin en tiennyt. Voin luetella kehuja kyllä, mutta ei ne silti vastaa siihen kysymykseen. Eikä mua oikeastaan haittaa, etten tiedä. Ehkä se säilyy mysteerinä kaikkien niiden vuosienkin jälkeen, jotka asun siinä tietyssä kattohuoneistossa Christianshavnissa, lähellä Kööpenhaminan keskustaa.
Mun ei pitänyt mennä vaihtoon. Valmistuminen oli jo häämöttämässä jossain kaukana horisontissa, ja silloinkin viime vuoden kesällä kun istuin sitä samaista Christianshavnin taloa katsellen ja miettien että mun TARVITSEE joskus vielä päästä asumaan Tanskaan, en nähnyt realistisena vaihtoon lähtöä. Mutta niin mä kuitenkin päädyin lähtemään. Se oli yksi mun elämäni parhaista päätöksistä, ellei paras.
Te kaikki ihmiset ja asiat, jotka syksyn aikana kohtasin. Ake ja Pake, ihanat vaihtaribestikseni. Mun nopea polkupyöräni ja tasaiset, leveät pyörätiet. Muut ulkkarit, jotka lähinnä oli saksalaisia. Se yksi ainut tuntemani tanskalainen, joka sai luonnollisesti tehtäväkseen kertoa mulle tanskalaisesta elämästä kaiken mahdollisen. Pimeiden iltojen hämärät katuvalot. Markettiviini. Faelledparken, ihana, rakas puistoni, ja ne monen monta juoksulenkkiä siellä. Maailman paras kebab täysjyväpitalla. Puuroravintola. Lainakitara ja laulusessiot, jotka varmaan kuului naapuriin. Netflix. Bear's Den ja Mumford and Sons. Tanskalainen folkmusiikki. Strogetin rumat jouluvalot. Rådhusetin kellon ääni. Hauska ope ja seura tanskan tunneilla. Fredagsbarit. Koti, rakas koti, ja sen ruma rakennus kauniiden tiilitalojen keskellä. Se tietty, kaunis katu matkalla keskustaan. Kaupunkia halkovat kanaalit ja tekojärvet. Englantia tanskalaisittain puhuvat luennoitsijat. DR eli paikallinen YLE radiokanavineen. Lidlin puolen hinnan leipä iltaisin. Se pieni puisto matkalla Lidliin. Pehmeä tanskan kieli ja sitä puhuvat ihmiset. Tivolin valot. Kirjakahvila Paludan ja Studenterhuset. Henkeäsalpaavan kaunis Kööpenhamina. Ja sata muuta juttua, jotka tähän listaan vielä kuuluu:
Tusind, tusind tak for alt!
Viimeinen viikko on ollut lähinnä lähtövalmisteluja ja paikkojen, asioiden sekä ihmisten hyvästelyä. Se on ollut raskasta, joten siinä mielessä tuntuu huojentavalta olla Suomessa. Silti olisin ollut valmis jäämään pois paluulennolta, jos jotenkin olisi paljastunut että jääminen olisi ollut millään tavalla järkevää. Tiedän ettei se ole sitä - on monia syitä joiden takia mun on oltava Suomessa nyt, vaikkei huvittaisikaan.
Tämä syksy oli niin huikea ja niin hieno ja niin tärkeä, että tuntuu tyhmältä yrittää typistää sitä sanoihin. Kaikkia sen merkityksiä en varmasti edes tajua vielä, saati osaa pukea niitä kirjalliseen muotoon. Mutta yritetään nyt kuitenkin katsoa, mitä mun järkyttyneestä, univelkaisesta päästä irtoaa:
Olkoonkin vaihtoklisee, mutta mä opin niin paljon itsestäni ja itsenäisyydestä. Tiesin kyllä viihtyväni yksinäni ja tykkääväni tehdä asioita yksin, mutta nyt koin kuinka voin hyvin voinkaan sopeutua vieraaseen ympäristöön josta en tunne ketään. En enää pelkää niin paljon uutta. Tiedän että pärjään.
Opin mahdollisuuksista. Vaikka mun urahaaveet on edelleen samat, oon saanut konkreettisesti sen fiiliksen että pystyisin muuhunkin. Voisin ihan hyvin muuttaa ulkomaille (Tanskaan, jos ne saisi asennevammansa opettajia ja koulutusta kohtaan korjattua. Ja okei, ehkä vaikkei saisikaan). Voisin oppia vieraan kielen (tanskan) niin hyvin, että sitä voisi oikeasti käyttää arkielämässä. Voisin asettua Suomen ulkopuolelle, perustaa perheenkin siellä vielä joskus. (Ja samalla tunnen, mikäli nyt jollekin jäi epäselväksi, että rakastan juuri Tanskaa. Nämä uudet mahdollisuudet koskee Tanskaa.) Muutenkin elämä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä ihan eri tavalla kuin ennen. Ei mun pidä mennä jotain tiettyä reittiä ja toimia tietyllä tavalla, sellasella jonka oon itselleni joskus määritellyt ja/tai kuvitellut toisten mulle määrittelevän. Elämä on sellaseen liian lyhyt.
Opin paljon kommunikaatiosta. Mulla sattui sillä tavalla jännittävästi, että tapasin ihmisiä, joiden kanssa tulin alusta asti aivan älyttömän hyvin toimeen, siis sillä tavalla ettei sellaista tapahdu tosiaankaan usein - ja sitten toisaalta niitäkin, joiden kanssa kieli ei ollut ainut juttu, joka loi jonkinlaisen muurin meidän välille. Kiitos tämän kontrastin, mä tajusin ettei kannata tuhlata aikaa seurassa, joka ei tunnu mukavalta. En tarkoita että pitäisi alkaa jotenkin tuomitsevaksi ja ulossulkevaksi, vaan että on yksinkertaisesti pitemmän päälle kaikille parempi etsiytyä samanhenkiseen seuraan. Kuulostaa ohjeena idioottiselvältä, mutta nämä on juuri näitä juttuja elämässä jotka vaan ajautuu johonkin pisteeseen, ja sitten siihen tosiasiaan havahtuu. Alkusyksystä kannoin huolta siitä, että tutustunko nyt tarpeeksi moneen ja miksen tule sen ja sen kivan tyypin kanssa toimeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin osaan todeta, että ei sillä ole mitään väliä kuinka laajoja verkostoja oon onnistunut luomaan, kukaan ei ole laskemassa niitä, ja jos jossain seurassa tunnen itseni riittämättömäksi niin ei ole syytä miksi mun pitäisi yrittää muuttua sen seuran "arvoiseksi".
Lähtiessäni vaihtoon Tanskaan mietin, että mistä tämä mun intohimo sitä maata kohtaan kumpuaa. En tiennyt. Ajattelin, että elämällä siellä arkea saan jonkinlaista todellisuutta ja järkeä sellaisen epämääräisen, virheellisiin olettamiin perustuvan ihannoinnin tilalle. Oon oppinut kyllä paljon Tanskasta, paljon myös asioita jotka ei ole niin mairittelevia kuin ajattelin. Mutta silti mun sydän sykkii Tanskalle ja Kööpenhaminalle vahvemmin kuin ikinä. En osaa kuvata sitä tunnetta sanoin. Ja kun tänään kysyttiin, että miksi mä rakastan Tanskaa niin paljon, niin en tiennyt. Voin luetella kehuja kyllä, mutta ei ne silti vastaa siihen kysymykseen. Eikä mua oikeastaan haittaa, etten tiedä. Ehkä se säilyy mysteerinä kaikkien niiden vuosienkin jälkeen, jotka asun siinä tietyssä kattohuoneistossa Christianshavnissa, lähellä Kööpenhaminan keskustaa.
Mun ei pitänyt mennä vaihtoon. Valmistuminen oli jo häämöttämässä jossain kaukana horisontissa, ja silloinkin viime vuoden kesällä kun istuin sitä samaista Christianshavnin taloa katsellen ja miettien että mun TARVITSEE joskus vielä päästä asumaan Tanskaan, en nähnyt realistisena vaihtoon lähtöä. Mutta niin mä kuitenkin päädyin lähtemään. Se oli yksi mun elämäni parhaista päätöksistä, ellei paras.
Te kaikki ihmiset ja asiat, jotka syksyn aikana kohtasin. Ake ja Pake, ihanat vaihtaribestikseni. Mun nopea polkupyöräni ja tasaiset, leveät pyörätiet. Muut ulkkarit, jotka lähinnä oli saksalaisia. Se yksi ainut tuntemani tanskalainen, joka sai luonnollisesti tehtäväkseen kertoa mulle tanskalaisesta elämästä kaiken mahdollisen. Pimeiden iltojen hämärät katuvalot. Markettiviini. Faelledparken, ihana, rakas puistoni, ja ne monen monta juoksulenkkiä siellä. Maailman paras kebab täysjyväpitalla. Puuroravintola. Lainakitara ja laulusessiot, jotka varmaan kuului naapuriin. Netflix. Bear's Den ja Mumford and Sons. Tanskalainen folkmusiikki. Strogetin rumat jouluvalot. Rådhusetin kellon ääni. Hauska ope ja seura tanskan tunneilla. Fredagsbarit. Koti, rakas koti, ja sen ruma rakennus kauniiden tiilitalojen keskellä. Se tietty, kaunis katu matkalla keskustaan. Kaupunkia halkovat kanaalit ja tekojärvet. Englantia tanskalaisittain puhuvat luennoitsijat. DR eli paikallinen YLE radiokanavineen. Lidlin puolen hinnan leipä iltaisin. Se pieni puisto matkalla Lidliin. Pehmeä tanskan kieli ja sitä puhuvat ihmiset. Tivolin valot. Kirjakahvila Paludan ja Studenterhuset. Henkeäsalpaavan kaunis Kööpenhamina. Ja sata muuta juttua, jotka tähän listaan vielä kuuluu:
Tusind, tusind tak for alt!
Tuonne mä muutan vielä joskus, tuohon taloon tuossa oikealla.
P.S. Tää ei ollut tässä. Mä palaan vielä Tanskaan. Ilman sitä ajatusta en osaisi olla.
Kommentit
Lähetä kommentti