Kuukauden radiohiljaisuus
Huomasin, että edellisestä julkaistusta tekstistä on kuukausi (ja sitten oli yksi jonka kirjoitin mutta unohdin julkaista, se on nähtävillä nyt). En tiedä mitä tapahtui. Mulla on ollut mielessä juttuideoita välillä, perinteisesti pyörämatkalla yliopistolta kotiin, mutta ne ei vaan päädy blogiin asti jostain syystä, varmaan siksi että oon laiska.
Nyt olen flunssassa ja näin ollen pakotettu pysymään liikkumatta, joten voisi olla hyvä hetki kertoilla kuulumisia. Teen sen täysin epämääräisessä järjestyksessä ilman minkäänlaista fokusta. Mikäli joku oikeasti jaksaa lukea tämän postauksen, arvostan.
Mä tykkään olla täällä. Tykkään tästä ihan älyttömästi. Jos eteen tipahtaisi joku syy jäädä tänne syksyn jälkeenkin, voisin hyvinkin jäädä. Haluan oppia kielen ja ymmärtää kulttuurin pienempiä vivahteita ja oppia, miten maan historia näkyy täällä arjessa. Se on kiehtovaa, koska tämä on Tanska, ja siksi että opin samalla uutta Suomesta - siitä miltä se ehkä ulkopuolisten silmissä näyttää (jos mun historian kurssin proffalta kysytään, se ei näytä miltään sillä sitä ei kiinnosta Suomi millään tavalla, mutta se on jo toinen tarina). Ja voisin loputtomiin fiilistellä isoja ja pieniä juttuja tässä kaupungissa.
Suomen arki on tuntuu oikeastaan kuitenkin olevan tosi lähellä, kiitos Facebookin. Saan kutsuja tapahtumiin, seuraan kavereiden päivityksiä, luen blogeja ja uutisia. Välillä mietin että onkohan se liikaa, pitäisikö yrittää ottaa pesäeroa siihen kaikkeen. Onko tää vaihtokokemus kunnollinen, jos henkisesti oon kiinni jossain Suomen karmean surkeassa poliittisessä tilanteessa? Toisaalta miksi en käyttäisi aikaani Suomen asioihin? Aikaa mulla kuitenkin on, melkein liikaa. Jos siitä kuluu joku osa suomalaisille jutuille, niin mitä sitten. Ja vaikka ne tuntuu olevan lähellä, niin ei ne kuitenkaan todella ole. Elämä jatkuu Suomessa ilman mua, ja mun elämä jatkuu täällä niin, että valtaosa asioista joilla on välitöntä merkitystä liittyy elämään täällä. Ja hyvä niin.
Mä olen koko opintojen ajan suunnitellut elämääni ainakin pari vuotta eteenpäin. Vuosikausia olen tiennyt, että haluan opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Oon opetellut opokoulutusten hakuajat ja -kriteerit vuoden tai pari etukäteen. Oon iltaisin rauhoittuakseni kuvitellut askeleet, jotka vie mahdollisimman suoraa reittiä mukavaan työpaikkaan opinto-ohjaajana ja idylliseen perhe-elämään. Kun viime vuonna löysin itseni ylioppilaskunnan hallituksesta ja huomasin tekeväni sillä lähinnä enemmän hallaa kuin mitään hyödyllistä ympärillä oleville ihmisille, usko vuosia hellimääni suunnitelmaan vain vahvistui.
Sanottakoon, että kyllä, haluan edelleen opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Ihan tosi, tosi paljon. Oikeasti ikävöin täällä viime kevään opetusharjoittelua. Se oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen opinnoissani kokenut. Mun suunnitelmat eivät ole muuttuneet. Haluan saada opon pätevyyden ja löytää työpaikan jostain mukavasta koulusta niin pian kuin mahdollista. Mutta silti tuntuu tosi hyvältä, että olen nyt vaihdossa: se on pysäyttänyt miettimään omaa elämää etäältä. Tuntuu, että oon - haluan olla - sellaisessa vaiheessa, jossa tosissaan kuuluu miettiä seuraavaa askelta, sitä mitä pitäisi tehdä opiskeluajan jälkeen. Eikä vaan, mitä pitäisi tehdä, vaan millaista elämää haluan elää. Siihen tämä syksy antaa ja on antanut paljon tilaa.
Tää syksy tuntuu tavallaan samalta kuin se, kun pienenä leikittiin opiskelijoita. Leikiteltiin sillä ajatuksella, että oltaisiin joitain ihan muita, joitain jotka asuu yksin ja on vapaita tekemään mitä vaan. Täällä elämiseen liittyvät päätökset ja teot on isossa mittakaavassa tavallaan yhtä relevantteja kuin sillon opiskelijaleikissä se, joiko kaksi vai kolme "jääkahvia" (onko muuten mitään aikuisempaa kuin kahvin juonti?). Sillä ihan kuten lapsena tiesi, ettei tää ole todellista, täälläkin ollessani tiedän että kolmen kuukauden päästä tää kaikki on jo ohi. Kolmen kuukauden päästä ei ole enää väliä, onko mun huonekasvi kuolemaisillaan - kuitenkin joudun heittämään sen pois siihen mennessä, tai miten hyvä kaveri olen sen ja sen tyypin kanssa - jos ihan rehellisiä ollaan niin tuskin kovin suurta osaa näistä ihmisistä tulen enää näkemään, niin harmi kuin se onkin, tai kuinka tyhmänä se luennoitsija mua pitää kun en osaa puhua englantia - sitä tyyppiä nyt en ainakaan tule ikinä enää näkemään. Kolmen kuukauden päästä tää tulee olemaan suuri, lämmin ja onnellinen muisto.
Niin harmillista kun onkin ajatella, että tää loppuu, on se myös aika mahtavaa. Tavallaan leikin jonkun muun elämää ja tiedän, että se ei jatku ikuisesti. Ei tarvitse pelätä, että mitä mun uudesta elämästä tulee, kuten silloin kun muutin kotoa pois opiskelemaan. Kun tapahtuu hyviä juttuja, voin fiilistellä niitä täysillä, kun joku ärsyttää, voin kohauttaa hartioita ja todeta että kohta tällä ei ole enää mitään väliä. Aika täydellistä, eikö?
Kun palaan Suomeen, asiat ei kuitenkaan ole todellakaan samalla tavalla kuin ennen. Monella tavalla kyllä jatkan siitä mihin lähtiessäni jäin, mutta silti. Tiedän sen jo nyt.
Nyt olen flunssassa ja näin ollen pakotettu pysymään liikkumatta, joten voisi olla hyvä hetki kertoilla kuulumisia. Teen sen täysin epämääräisessä järjestyksessä ilman minkäänlaista fokusta. Mikäli joku oikeasti jaksaa lukea tämän postauksen, arvostan.
Mä tykkään olla täällä. Tykkään tästä ihan älyttömästi. Jos eteen tipahtaisi joku syy jäädä tänne syksyn jälkeenkin, voisin hyvinkin jäädä. Haluan oppia kielen ja ymmärtää kulttuurin pienempiä vivahteita ja oppia, miten maan historia näkyy täällä arjessa. Se on kiehtovaa, koska tämä on Tanska, ja siksi että opin samalla uutta Suomesta - siitä miltä se ehkä ulkopuolisten silmissä näyttää (jos mun historian kurssin proffalta kysytään, se ei näytä miltään sillä sitä ei kiinnosta Suomi millään tavalla, mutta se on jo toinen tarina). Ja voisin loputtomiin fiilistellä isoja ja pieniä juttuja tässä kaupungissa.
Suomen arki on tuntuu oikeastaan kuitenkin olevan tosi lähellä, kiitos Facebookin. Saan kutsuja tapahtumiin, seuraan kavereiden päivityksiä, luen blogeja ja uutisia. Välillä mietin että onkohan se liikaa, pitäisikö yrittää ottaa pesäeroa siihen kaikkeen. Onko tää vaihtokokemus kunnollinen, jos henkisesti oon kiinni jossain Suomen karmean surkeassa poliittisessä tilanteessa? Toisaalta miksi en käyttäisi aikaani Suomen asioihin? Aikaa mulla kuitenkin on, melkein liikaa. Jos siitä kuluu joku osa suomalaisille jutuille, niin mitä sitten. Ja vaikka ne tuntuu olevan lähellä, niin ei ne kuitenkaan todella ole. Elämä jatkuu Suomessa ilman mua, ja mun elämä jatkuu täällä niin, että valtaosa asioista joilla on välitöntä merkitystä liittyy elämään täällä. Ja hyvä niin.
Mä olen koko opintojen ajan suunnitellut elämääni ainakin pari vuotta eteenpäin. Vuosikausia olen tiennyt, että haluan opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Oon opetellut opokoulutusten hakuajat ja -kriteerit vuoden tai pari etukäteen. Oon iltaisin rauhoittuakseni kuvitellut askeleet, jotka vie mahdollisimman suoraa reittiä mukavaan työpaikkaan opinto-ohjaajana ja idylliseen perhe-elämään. Kun viime vuonna löysin itseni ylioppilaskunnan hallituksesta ja huomasin tekeväni sillä lähinnä enemmän hallaa kuin mitään hyödyllistä ympärillä oleville ihmisille, usko vuosia hellimääni suunnitelmaan vain vahvistui.
Sanottakoon, että kyllä, haluan edelleen opettajaksi ja opinto-ohjaajaksi. Ihan tosi, tosi paljon. Oikeasti ikävöin täällä viime kevään opetusharjoittelua. Se oli rehellisesti sanottuna parasta, mitä olen opinnoissani kokenut. Mun suunnitelmat eivät ole muuttuneet. Haluan saada opon pätevyyden ja löytää työpaikan jostain mukavasta koulusta niin pian kuin mahdollista. Mutta silti tuntuu tosi hyvältä, että olen nyt vaihdossa: se on pysäyttänyt miettimään omaa elämää etäältä. Tuntuu, että oon - haluan olla - sellaisessa vaiheessa, jossa tosissaan kuuluu miettiä seuraavaa askelta, sitä mitä pitäisi tehdä opiskeluajan jälkeen. Eikä vaan, mitä pitäisi tehdä, vaan millaista elämää haluan elää. Siihen tämä syksy antaa ja on antanut paljon tilaa.
Tää syksy tuntuu tavallaan samalta kuin se, kun pienenä leikittiin opiskelijoita. Leikiteltiin sillä ajatuksella, että oltaisiin joitain ihan muita, joitain jotka asuu yksin ja on vapaita tekemään mitä vaan. Täällä elämiseen liittyvät päätökset ja teot on isossa mittakaavassa tavallaan yhtä relevantteja kuin sillon opiskelijaleikissä se, joiko kaksi vai kolme "jääkahvia" (onko muuten mitään aikuisempaa kuin kahvin juonti?). Sillä ihan kuten lapsena tiesi, ettei tää ole todellista, täälläkin ollessani tiedän että kolmen kuukauden päästä tää kaikki on jo ohi. Kolmen kuukauden päästä ei ole enää väliä, onko mun huonekasvi kuolemaisillaan - kuitenkin joudun heittämään sen pois siihen mennessä, tai miten hyvä kaveri olen sen ja sen tyypin kanssa - jos ihan rehellisiä ollaan niin tuskin kovin suurta osaa näistä ihmisistä tulen enää näkemään, niin harmi kuin se onkin, tai kuinka tyhmänä se luennoitsija mua pitää kun en osaa puhua englantia - sitä tyyppiä nyt en ainakaan tule ikinä enää näkemään. Kolmen kuukauden päästä tää tulee olemaan suuri, lämmin ja onnellinen muisto.
Niin harmillista kun onkin ajatella, että tää loppuu, on se myös aika mahtavaa. Tavallaan leikin jonkun muun elämää ja tiedän, että se ei jatku ikuisesti. Ei tarvitse pelätä, että mitä mun uudesta elämästä tulee, kuten silloin kun muutin kotoa pois opiskelemaan. Kun tapahtuu hyviä juttuja, voin fiilistellä niitä täysillä, kun joku ärsyttää, voin kohauttaa hartioita ja todeta että kohta tällä ei ole enää mitään väliä. Aika täydellistä, eikö?
Kun palaan Suomeen, asiat ei kuitenkaan ole todellakaan samalla tavalla kuin ennen. Monella tavalla kyllä jatkan siitä mihin lähtiessäni jäin, mutta silti. Tiedän sen jo nyt.
Kommentit
Lähetä kommentti