Ikkuna vailla verhoja
Täällä mä nyt olen! Kööpenhaminassa!
Saavuin eilisaamuna, ja päivän mittaan huomasin että teki mieli kirjoittaa ylös erilaisia huomioita päivän tapahtumista. Facebook-seinän sijaan puran ajatuksiani ja kuulumisiani tähän blogiin.
Tähän väliin tiivistys siitä, mistä on kyse, mikäli tänne joku asiasta vähemmän tietävä eksyy:
Olen loppusuoralla historian opinnoissa Helsingissä, ja viime metreillä keksin tulla vaihtoon tänne Kööpenhaminaan. Opintojen kannalta ratkaisu on aika epäkäytännöllinen, mutta se näyttää olevan yliopistolle ihan ok kun mut tänne päästivät. Vaihto kestää syyslukukauden ajan.
Etukäteen mua jännitti aika paljon juuri eka päivä. Mitä tehdä, kun on yhtäkkiä yksin vieraassa maassa? Mistä pitäisi aloittaa elämän rakentaminen seuraavaksi puoleksi vuodeksi? Selviänkö tästä? (Okei, kyllä mä tiesin että selviän mutta joku kolmas kysymys piti keksiä)
Itseni tuntien arvelin vellovani lamaannuttavassa ikävässä suuren osan ekoista päivistä. Varsinkin kun siihen olisi aikaa tämän viikonlopun ollessa ihan tyhjä, kielikurssi alkaa vasta maanantaina. Jotenkin se perjantai kuitenkin lipui ohi, ja itkettääkin alkoi vasta illalla kun löysin matkalaukusta Heikin (poikaystävä) jättämät kaksi pientä yllätysviestiä. Nimittäin kun muuttaa ulkomaille mukanaan rajallinen määrä tavaroita, hommaa asettumisessa kyllä riittää.
Sain kalustetun asunnon paikallisesta opiskelija-asuntosäätiöltä, joka on ystävällisesti järjestänyt asuntoon myös petivaatteet ja keittiövälineitä. Yksiössä on soluasumiseen verrattuna se huono puoli, että ihan kaikki pitää hommata itse. Onneksi tässä tapauksessa tavaroita oli siis jo valmiiksi (luonnollisesti haisevina ja lähmäisinä), mutta ihan en kyllä ymmärrä sitä logiikkaa, joka on tavaravalikoiman taustalla. Tässä 17 neliön yksiössä on lautaset, ruokailuvälineet ja teekupit kuudelle (6) hengelle sekä hillittömän kokoinen kattila, mutta paistinpannu on pikkuruinen. Keittiöveitsiä on kolme mutta leikkuulautoja nolla. Huomasin eilen hyvin konkreettisesti, kuinka paljon erilaisia asioita sitä ihminen tarvitseekaan (ja luulen että niitä tarpeita tulen tässä lähipäivinä keksimään lisää...). Vietin paikallisessa cittarissa noin tunnin tai puolitoista seilatessani shampoo-osaston ja vessapaperihyllyjen välillä, kun ostoslista oli vaan niin pitkä. Siis keksittyäni ensin, mistä ylipäänsä sellaisen kaupan edes löytää.
Tuntuu absurdilta yhtäkkiä asua maassa ja kaupungissa, jotka tuntee ainoastaan turistitasolla. Ettei tiedä paikallisten ruokakauppaketjujen nimiä ja hintatasoja, että kulkemiseen tarvitsee koko ajan karttaa, että on ihan pihalla alueen jätteenlajittelukäytännöistä. Siksi heti asunnon saatuani tiesin, että haluan tehdä siitä kodikkaan niin nopeasti kuin mahdollista. Se on koko tässä maassa ainut paikka, jota voin mitenkään hallita. Aloin heti eilisaamuna miettiä innoissani, miten asettelen valokuvat ja millaisen uuden säilytyslaatikon (tai useamman) ostan ihanalta Bungalowilta. Se, että kaikki kalusteet on aika rumia, tuntui oikeastaan ihan jännältä haasteelta. Mutta on asia, joka vei sisustusinnon varsin ansiokkaasti: ikkunassa on kätevästi hajoamispisteessä oleva kaihdin, mutta ei minkäänlaista paikkaa kangasverhoille. Ei mitään. Huoh. Mutta onneksi on leveä ikkunalauta.
(Tässä piti olla kuva ikkunasta mutta ei ole, koska tekniikka)
Vaikuttaa muuten naurettavan triviaalilta tämä avautuminen kun sen näkee kirjallisena.
Suuren osan ajasta täällä mua on väsyttänyt ja ärsyttänyt, minkä voi päätellä tekstistä. Mutta samalla olen edelleen innoissani. Tiedän, että tämä juureton ja tietämätön ja turhautunut olo menee ohi. Se tunne, kun vuosi sitten istuin veden äärellä täällä Kööpenhaminassa ja mietin että tänne haluan muuttaa, ei ole kadonnut mihinkään.
Saavuin eilisaamuna, ja päivän mittaan huomasin että teki mieli kirjoittaa ylös erilaisia huomioita päivän tapahtumista. Facebook-seinän sijaan puran ajatuksiani ja kuulumisiani tähän blogiin.
Tähän väliin tiivistys siitä, mistä on kyse, mikäli tänne joku asiasta vähemmän tietävä eksyy:
Olen loppusuoralla historian opinnoissa Helsingissä, ja viime metreillä keksin tulla vaihtoon tänne Kööpenhaminaan. Opintojen kannalta ratkaisu on aika epäkäytännöllinen, mutta se näyttää olevan yliopistolle ihan ok kun mut tänne päästivät. Vaihto kestää syyslukukauden ajan.
Etukäteen mua jännitti aika paljon juuri eka päivä. Mitä tehdä, kun on yhtäkkiä yksin vieraassa maassa? Mistä pitäisi aloittaa elämän rakentaminen seuraavaksi puoleksi vuodeksi? Selviänkö tästä? (Okei, kyllä mä tiesin että selviän mutta joku kolmas kysymys piti keksiä)
Itseni tuntien arvelin vellovani lamaannuttavassa ikävässä suuren osan ekoista päivistä. Varsinkin kun siihen olisi aikaa tämän viikonlopun ollessa ihan tyhjä, kielikurssi alkaa vasta maanantaina. Jotenkin se perjantai kuitenkin lipui ohi, ja itkettääkin alkoi vasta illalla kun löysin matkalaukusta Heikin (poikaystävä) jättämät kaksi pientä yllätysviestiä. Nimittäin kun muuttaa ulkomaille mukanaan rajallinen määrä tavaroita, hommaa asettumisessa kyllä riittää.
Sain kalustetun asunnon paikallisesta opiskelija-asuntosäätiöltä, joka on ystävällisesti järjestänyt asuntoon myös petivaatteet ja keittiövälineitä. Yksiössä on soluasumiseen verrattuna se huono puoli, että ihan kaikki pitää hommata itse. Onneksi tässä tapauksessa tavaroita oli siis jo valmiiksi (luonnollisesti haisevina ja lähmäisinä), mutta ihan en kyllä ymmärrä sitä logiikkaa, joka on tavaravalikoiman taustalla. Tässä 17 neliön yksiössä on lautaset, ruokailuvälineet ja teekupit kuudelle (6) hengelle sekä hillittömän kokoinen kattila, mutta paistinpannu on pikkuruinen. Keittiöveitsiä on kolme mutta leikkuulautoja nolla. Huomasin eilen hyvin konkreettisesti, kuinka paljon erilaisia asioita sitä ihminen tarvitseekaan (ja luulen että niitä tarpeita tulen tässä lähipäivinä keksimään lisää...). Vietin paikallisessa cittarissa noin tunnin tai puolitoista seilatessani shampoo-osaston ja vessapaperihyllyjen välillä, kun ostoslista oli vaan niin pitkä. Siis keksittyäni ensin, mistä ylipäänsä sellaisen kaupan edes löytää.
Tuntuu absurdilta yhtäkkiä asua maassa ja kaupungissa, jotka tuntee ainoastaan turistitasolla. Ettei tiedä paikallisten ruokakauppaketjujen nimiä ja hintatasoja, että kulkemiseen tarvitsee koko ajan karttaa, että on ihan pihalla alueen jätteenlajittelukäytännöistä. Siksi heti asunnon saatuani tiesin, että haluan tehdä siitä kodikkaan niin nopeasti kuin mahdollista. Se on koko tässä maassa ainut paikka, jota voin mitenkään hallita. Aloin heti eilisaamuna miettiä innoissani, miten asettelen valokuvat ja millaisen uuden säilytyslaatikon (tai useamman) ostan ihanalta Bungalowilta. Se, että kaikki kalusteet on aika rumia, tuntui oikeastaan ihan jännältä haasteelta. Mutta on asia, joka vei sisustusinnon varsin ansiokkaasti: ikkunassa on kätevästi hajoamispisteessä oleva kaihdin, mutta ei minkäänlaista paikkaa kangasverhoille. Ei mitään. Huoh. Mutta onneksi on leveä ikkunalauta.
(Tässä piti olla kuva ikkunasta mutta ei ole, koska tekniikka)
Vaikuttaa muuten naurettavan triviaalilta tämä avautuminen kun sen näkee kirjallisena.
Suuren osan ajasta täällä mua on väsyttänyt ja ärsyttänyt, minkä voi päätellä tekstistä. Mutta samalla olen edelleen innoissani. Tiedän, että tämä juureton ja tietämätön ja turhautunut olo menee ohi. Se tunne, kun vuosi sitten istuin veden äärellä täällä Kööpenhaminassa ja mietin että tänne haluan muuttaa, ei ole kadonnut mihinkään.
Lämpöiset halit meiltä kaikilta <3
VastaaPoista