Perillä!
Nyt se on tapahtunut. Päivä, jota oon odottanut viimeiset kaksi vuotta ja vähän yli. Tai siis, se päivä oli toissapäivänä, mutta ymmärrätte varmaan pointin.
Olen Tanskassa, kuten myös suurin osa tärkeimmistä tavaroista (tarkalleen ottaen suurin osa tavaroista on vanhempien riesana), avainnipussa on uusi kotiavain, mua Suomessa pitäneet syyt eli opinnot ja työt on takana päin. Vaikka virallisesti osoite muuttuu vasta vähän myöhemmin, tästä lähtien mun oleminen täällä ei ole vierailu, vaan perustila.
Jotta epäilemättä runsaslukuinen lukijajoukkoni saa käsityksen kokonaistilanteesta, käydään vielä läpi miten tähän pisteeseen on rämmitty:
Olin vaihdossa Kööpenhaminassa syksyllä 2015. Lähdin pois ennen joulua, mistä olin ihan hajalla (se hajalla oleminen kesti vähintään 1,5 vuotta, tai laskutavasta riippuen viime maanantaihin saakka. Tai koko loppuelämäni.). Keväällä 2016 päätettiin erään tanskalaisen kanssa alkaa seurustella. Merkittävä asia sen suhteen kannalta oli, että minä lupasin muuttaa Tanskaan heti kun vain voin. Siitä eteenpäin oli siis tiedossa, että palaisin tähän ihanaan maahan, johon olin sopivasti kehittänyt valtavan fiksaation (ja sanottakoon nyt vielä kerran, että se fiksaatio olis ollut olemassa ihan yhtälailla ilmankin sitä miestä, siitä huolimatta että suunnilleen kaikki on olettaneet sen liittyvän vain tähän kyseiseeen henkilöön. Mua tuntevat tietää, että olen vuodattanut Tanska-rakkauttani jo jonkun kymmenen vuotta).
Koska mulla oli myös fiksaatio siihen, että haluan olla opinto-ohjaaja, hain ilman muuta tekemään alan opintoja vaikka se tarkoitti kahta lisävuotta Suomessa. Muuton piti tapahtua syksyllä 2017, mutta meninkin saamaan ihan oikeita opon töitä, joten se siirtyi kesälle 2018.
Näihin reiluun kahteen vuoteen mahtui kamala määrä lentämistä, chattailua, Skype-puheluita, WhatsApp-puheluita, muutama tekstari, ikävää, jälleennäkemisen iloa, uusia kavereita, liian nopeaa tanskaa, facepalmin arvoisia uutisia Tanskan maahanmuuttopolitiikasta, Aarhusiin muuttamisen suunnittelua, johonkin rannikkolandelle muuttamisen suunnittelua, Köpikseen muuttamisen suunnittelua, Aarhusiin muuttamisen suunnittelua, huutoitkua kun ei muutettukaan Köpikseen, työmahdollisuuksien ideointia, sen kuulemista NOIN SATA KERTAA että vain tanskaa osaamalla voi saada töitä (juu kiitos olen tästä jo tietoinen, mutta kiva kun yritit jeesaa), menetettyjen suomalaisten työmahdollisuuksien perään itkemistä, kotirouvaelämän pelkäämistä, itkemistä mahdollisesti tulevaisuudessa olemassa olevien lasteni vuoksi kun ne ei kuitenkaan ikinä tule oppimaan suomea, ikävää Tanskaan, etukäteisikävää Suomeen,
ihan valtavaa, selittämätöntä, sydäntä pakahduttavaa iloa siitä, että saan kohta asua Tanskassa,
tuloksetonta pohdintaa, että mistä se rakkaus Tanskaa kohtaan oikeasti tulee kerta siellä on niin vaikeaa ulkomaalaisena.
Noniin, nyt sitten ollaan viimein tässä. Eräässä valoisassa kaksiossa ihanalla asuinalueella, ei kovin kaukana Aarhusin tuulisista rannoista. Niin suomalaiset kuin tanskalaisetkin ihmiset kyselevät, että miltä nyt tuntuu, tanskalainen. Kysyn samaa itsekin. Ja vastaan, että no ei oikeastaan tunnu melkein miltään. Tai päällimmäisenä on helpotus siitä, että kamala matkustuspäivä on ohi enkä taittanut selkääni sen aikana (kuka keksii pakata muuttokuorman RINKKAAN?? No minä keksin). Mutta tuntuuko nyt erilaiselta kuin silloin, kun olin täällä käymässä ihan vaan vierailulla? En tiedä.
Tämä kämppä on todella tuttu. Tunnen sen kirjaimellisesti läpikotaisin, sillä me maalattiin sen seinät kaksi vuotta sitten. Aarhusiinkin olen ehtinyt tutustua monin tavoin, ja ilmeisesti tunnen sitä joillain tavoilla jopa paremmin kuin C joka on täältä kotoisin. Täällä on jo porukkaa, joka tuntuu perheeltä. Jos alan laskea yhteen aikaa, joka on tullut vietettyä täällä viimeisen parin vuoden aikana, siitä tulee aika monta kuukautta. Saapumisessa ei siis ollut yhtään mitään samaa kuin esim. siinä (jälkikäteen ajateltuna taianomaisessa) varhaisessa aamussa saapuessani Kööpenhaminaan vaihtoon vailla ketään tuttua tai mitään käsitystä asuntoni ulkonäöstä.
Musta tuntuu, että suurin ero verrattuna niihin vierailuihin täällä on helpotuksen tunne. Muutenkin, kuin sen matkustuspäivän takia. On tosi helpottavaa, kun voin oikeasti alkaa rakentaa elämääni tänne. Kun voin oikeasti sitoutua tähän paikkaan ilman, että pitää miettiä paluuta Suomeen viikon tai päivän päästä ja kaikkia velvollisuuksia siellä. Kun saan havahtua siihen, ettei mun tarvitse soittaa C:lle kun tulee joku juttu mieleen, mähän voin vaan kertoa sen KASVOTUSTEN. Kun saan viimein nähdä, käykö pelot toteen vai ei. Ja niistä peloista; tuntuu edelleen, ettei pelota ihan kauheasti. Oon kuluttanut sen paniikin jollain tavalla loppuun. Kuten kirjoitin jo keväällä.
Mutta en mä vielä tajua tätä kokonaan. Ehkä se auttaa, kun mun osoite jonkin ajan kuluttua on täällä virallisesti? Tai ehkä se, että saan vaan nukuttua muutamat kunnon yöunet. Niille ainakin on tarvetta.
Olen Tanskassa, kuten myös suurin osa tärkeimmistä tavaroista (tarkalleen ottaen suurin osa tavaroista on vanhempien riesana), avainnipussa on uusi kotiavain, mua Suomessa pitäneet syyt eli opinnot ja työt on takana päin. Vaikka virallisesti osoite muuttuu vasta vähän myöhemmin, tästä lähtien mun oleminen täällä ei ole vierailu, vaan perustila.
Koskaan en ole arvostanut lentokentän matkalaukkukärryjä niin paljon kuin 11.6.2018.
Jotta epäilemättä runsaslukuinen lukijajoukkoni saa käsityksen kokonaistilanteesta, käydään vielä läpi miten tähän pisteeseen on rämmitty:
Olin vaihdossa Kööpenhaminassa syksyllä 2015. Lähdin pois ennen joulua, mistä olin ihan hajalla (se hajalla oleminen kesti vähintään 1,5 vuotta, tai laskutavasta riippuen viime maanantaihin saakka. Tai koko loppuelämäni.). Keväällä 2016 päätettiin erään tanskalaisen kanssa alkaa seurustella. Merkittävä asia sen suhteen kannalta oli, että minä lupasin muuttaa Tanskaan heti kun vain voin. Siitä eteenpäin oli siis tiedossa, että palaisin tähän ihanaan maahan, johon olin sopivasti kehittänyt valtavan fiksaation (ja sanottakoon nyt vielä kerran, että se fiksaatio olis ollut olemassa ihan yhtälailla ilmankin sitä miestä, siitä huolimatta että suunnilleen kaikki on olettaneet sen liittyvän vain tähän kyseiseeen henkilöön. Mua tuntevat tietää, että olen vuodattanut Tanska-rakkauttani jo jonkun kymmenen vuotta).
Koska mulla oli myös fiksaatio siihen, että haluan olla opinto-ohjaaja, hain ilman muuta tekemään alan opintoja vaikka se tarkoitti kahta lisävuotta Suomessa. Muuton piti tapahtua syksyllä 2017, mutta meninkin saamaan ihan oikeita opon töitä, joten se siirtyi kesälle 2018.
Näihin reiluun kahteen vuoteen mahtui kamala määrä lentämistä, chattailua, Skype-puheluita, WhatsApp-puheluita, muutama tekstari, ikävää, jälleennäkemisen iloa, uusia kavereita, liian nopeaa tanskaa, facepalmin arvoisia uutisia Tanskan maahanmuuttopolitiikasta, Aarhusiin muuttamisen suunnittelua, johonkin rannikkolandelle muuttamisen suunnittelua, Köpikseen muuttamisen suunnittelua, Aarhusiin muuttamisen suunnittelua, huutoitkua kun ei muutettukaan Köpikseen, työmahdollisuuksien ideointia, sen kuulemista NOIN SATA KERTAA että vain tanskaa osaamalla voi saada töitä (juu kiitos olen tästä jo tietoinen, mutta kiva kun yritit jeesaa), menetettyjen suomalaisten työmahdollisuuksien perään itkemistä, kotirouvaelämän pelkäämistä, itkemistä mahdollisesti tulevaisuudessa olemassa olevien lasteni vuoksi kun ne ei kuitenkaan ikinä tule oppimaan suomea, ikävää Tanskaan, etukäteisikävää Suomeen,
ihan valtavaa, selittämätöntä, sydäntä pakahduttavaa iloa siitä, että saan kohta asua Tanskassa,
tuloksetonta pohdintaa, että mistä se rakkaus Tanskaa kohtaan oikeasti tulee kerta siellä on niin vaikeaa ulkomaalaisena.
Noniin, nyt sitten ollaan viimein tässä. Eräässä valoisassa kaksiossa ihanalla asuinalueella, ei kovin kaukana Aarhusin tuulisista rannoista. Niin suomalaiset kuin tanskalaisetkin ihmiset kyselevät, että miltä nyt tuntuu, tanskalainen. Kysyn samaa itsekin. Ja vastaan, että no ei oikeastaan tunnu melkein miltään. Tai päällimmäisenä on helpotus siitä, että kamala matkustuspäivä on ohi enkä taittanut selkääni sen aikana (kuka keksii pakata muuttokuorman RINKKAAN?? No minä keksin). Mutta tuntuuko nyt erilaiselta kuin silloin, kun olin täällä käymässä ihan vaan vierailulla? En tiedä.
Tämä kämppä on todella tuttu. Tunnen sen kirjaimellisesti läpikotaisin, sillä me maalattiin sen seinät kaksi vuotta sitten. Aarhusiinkin olen ehtinyt tutustua monin tavoin, ja ilmeisesti tunnen sitä joillain tavoilla jopa paremmin kuin C joka on täältä kotoisin. Täällä on jo porukkaa, joka tuntuu perheeltä. Jos alan laskea yhteen aikaa, joka on tullut vietettyä täällä viimeisen parin vuoden aikana, siitä tulee aika monta kuukautta. Saapumisessa ei siis ollut yhtään mitään samaa kuin esim. siinä (jälkikäteen ajateltuna taianomaisessa) varhaisessa aamussa saapuessani Kööpenhaminaan vaihtoon vailla ketään tuttua tai mitään käsitystä asuntoni ulkonäöstä.
Musta tuntuu, että suurin ero verrattuna niihin vierailuihin täällä on helpotuksen tunne. Muutenkin, kuin sen matkustuspäivän takia. On tosi helpottavaa, kun voin oikeasti alkaa rakentaa elämääni tänne. Kun voin oikeasti sitoutua tähän paikkaan ilman, että pitää miettiä paluuta Suomeen viikon tai päivän päästä ja kaikkia velvollisuuksia siellä. Kun saan havahtua siihen, ettei mun tarvitse soittaa C:lle kun tulee joku juttu mieleen, mähän voin vaan kertoa sen KASVOTUSTEN. Kun saan viimein nähdä, käykö pelot toteen vai ei. Ja niistä peloista; tuntuu edelleen, ettei pelota ihan kauheasti. Oon kuluttanut sen paniikin jollain tavalla loppuun. Kuten kirjoitin jo keväällä.
Mutta en mä vielä tajua tätä kokonaan. Ehkä se auttaa, kun mun osoite jonkin ajan kuluttua on täällä virallisesti? Tai ehkä se, että saan vaan nukuttua muutamat kunnon yöunet. Niille ainakin on tarvetta.
Kommentit
Lähetä kommentti