Än – yy – tee – NYT
Päätin tällä viikolla, että alan herätellä blogiani horroksesta. Olin miettinyt blogin herättelyä oikeastaan edellisestä postauksesta asti, mutta nyt tuntuu siltä että tämä hetki on oikea.
Perustin blogin vaihtosyksyä varten, enkä arvannut että olisi syytä pitää sitä hengissä enää sen jälkeen. Niin kuitenkin kävi, että sen aihe, elämäni Tanskassa, on edelleen ajankohtainen. Nyt vaan kyse on siitä, että olen muuttamassa tänä vuonna Tanskaan toistaiseksi voimassa olevaksi ajaksi.
Tuntuu aika hurjalta nähdä tuo asia kirjoitettuna. Olen kyllä suunnitellut muuttoa jo kaksi vuotta. Vaihdon jälkeen en ole halunnut ajatella, etten palaisi Tanskaan. Tiesin kuitenkin sen olevan vielä etäinen suunnitelma, jotain, mistä saattoi unelmoida ylimalkaisesti samalla kun elämä oikeasti tapahtui pääosin Helsingissä. Olemme puhuneet muutostani toistuvasti poikaystäväni kanssa, joka tietysti odottaa minua siellä Tanskassa jo valmiiksi. Olen tehnyt erilaisia järjestelyjä, joiden toivon auttavan jollain tavalla sitten kun oikeasti muutan. Tein esimerkiksi muutaman viikon harjoittelun Aarhusissa osana opintojani.
Jos yllättäviä käänteitä ei olisi tullut vastaan, olisin itse asiassa jo Tanskassa. Päätimme viime vuonna, että alkaisin siirtää elämääni Aarhusiin ennen joulua, kun suurin osa opinnoista alkaisi olla ohitse. Sitten sain työpaikan, jollaisesta olin vuosikausia unelmoinut, joten jäin Suomeen vielä puoleksi vuodeksi.
Syksyn mittaan mietin, pitäisikö alkaa kirjoittaa blogiin valmistautumisestani muuttoa varten. En kuitenkaan uskaltanut. Jotenkin en vain uskaltanut uskoa muuttoon ennen kuin se oikeasti tapahtuisi - ja ihan perusteltuahan se epäröinti oli, kun jouduin sitten lopulta siirtämään lähtöä. Mietin, että olisi ihan supernoloa kirjoitella suunnitelmista ja aikomuksista, jos sitten lopulta kuitenkin perääntyisin eikä muuttoa ikinä tapahtuisi.
Tällä viikolla jotain kuitenkin muuttui. Tuntui, että sain useita merkkejä, ihan kuin joku olisi yrittänyt sanoa mulle että lopeta se negailu ja usko tähän asiaan, uskalla heittäytyä. Aloin pohtia, että ehkä olen koko ajan pelännyt ihan turhaan. Ehkä muuton suunnittelu ja siitä puhuminen ei ole noloa haihattelua, vaan ihan oikeasti järkevää. Ehkä todellakin olen lopulta muuttamassa sinne Tanskaan. Ja jos en olekaan loppujen lopuksi, niin mitä sitten? Ei se välttämättä vähennä tämän suunnitteluvaiheen merkitystä.
Ne merkit johtivat muunmuassa siihen, että mahdollisuus muuttaa Kööpenhaminaan eikä sittenkään Aarhusiin alkoi muuttua suunnitelmaksi. Aarhus on ihana kaupunki ja näkisin kyllä itseni asumassa siellä, mutta heti kun saatoin aistia askeleen siihen suuntaan, että kotikaupunki voisi oikeasti tulla olemaan Köpis, tunsin mahanpohjassa sen tunteen, että tämä on mun juttu. Tämä on oikein. Ihan tosissani innostuin. Saatan nyt kuvitella meidät sinne asumaan, pyöräilemään tasaisilla kaduilla, kuulemaan raatihuoneen kellon. Myös istumaan kahviloissa työhakemuksien kanssa tuskastellen, makaamaan pikkuruisessa kämpässä epätoivo, pieni paniikki ja Netflix seurana.
Kyllä mä tiedän, että elämä ei tule olemaan yhtä ruusuista ja ihanaa kuin vuonna 2015. Mutta sepä tässä juuri onkin se juttu. Jotenkin huomaan näkeväni edessäni uuden alun, uuden vaiheen elämässä. Olen palaamassa kotiin, rakkaaseen Kööpenhaminaan, mutten enää siihen samaan elämään. Ennen halusin takaisin sen kaiken mitä vaihtosyksy oli, mutta nykyään osaan vaalia sitä ihanana muistona. Olen innoissani siitä, mitä uutta on tulossa, en valheellisesta mahdollisuudesta saada elämäni paras syksy takaisin.
Joten – vaikka vähän jännittää sanoa tämä – olkoon tämä blogi vastedes tarina siitä, miltä tuntuu valmistautua lähtöön. Sen jälkeen pääsen kertomaan uudesta (luultavasti ihan eeppisen coolista ja hipsteristä, pakkohan tämä on ottaa taas esille) elämästäni Kööpenhaminassa. Tai ehkä sittenkin Aarhusissa. Mutta se sitten toinen tarina.
Perustin blogin vaihtosyksyä varten, enkä arvannut että olisi syytä pitää sitä hengissä enää sen jälkeen. Niin kuitenkin kävi, että sen aihe, elämäni Tanskassa, on edelleen ajankohtainen. Nyt vaan kyse on siitä, että olen muuttamassa tänä vuonna Tanskaan toistaiseksi voimassa olevaksi ajaksi.
Tuntuu aika hurjalta nähdä tuo asia kirjoitettuna. Olen kyllä suunnitellut muuttoa jo kaksi vuotta. Vaihdon jälkeen en ole halunnut ajatella, etten palaisi Tanskaan. Tiesin kuitenkin sen olevan vielä etäinen suunnitelma, jotain, mistä saattoi unelmoida ylimalkaisesti samalla kun elämä oikeasti tapahtui pääosin Helsingissä. Olemme puhuneet muutostani toistuvasti poikaystäväni kanssa, joka tietysti odottaa minua siellä Tanskassa jo valmiiksi. Olen tehnyt erilaisia järjestelyjä, joiden toivon auttavan jollain tavalla sitten kun oikeasti muutan. Tein esimerkiksi muutaman viikon harjoittelun Aarhusissa osana opintojani.
Jos yllättäviä käänteitä ei olisi tullut vastaan, olisin itse asiassa jo Tanskassa. Päätimme viime vuonna, että alkaisin siirtää elämääni Aarhusiin ennen joulua, kun suurin osa opinnoista alkaisi olla ohitse. Sitten sain työpaikan, jollaisesta olin vuosikausia unelmoinut, joten jäin Suomeen vielä puoleksi vuodeksi.
Syksyn mittaan mietin, pitäisikö alkaa kirjoittaa blogiin valmistautumisestani muuttoa varten. En kuitenkaan uskaltanut. Jotenkin en vain uskaltanut uskoa muuttoon ennen kuin se oikeasti tapahtuisi - ja ihan perusteltuahan se epäröinti oli, kun jouduin sitten lopulta siirtämään lähtöä. Mietin, että olisi ihan supernoloa kirjoitella suunnitelmista ja aikomuksista, jos sitten lopulta kuitenkin perääntyisin eikä muuttoa ikinä tapahtuisi.
Tällä viikolla jotain kuitenkin muuttui. Tuntui, että sain useita merkkejä, ihan kuin joku olisi yrittänyt sanoa mulle että lopeta se negailu ja usko tähän asiaan, uskalla heittäytyä. Aloin pohtia, että ehkä olen koko ajan pelännyt ihan turhaan. Ehkä muuton suunnittelu ja siitä puhuminen ei ole noloa haihattelua, vaan ihan oikeasti järkevää. Ehkä todellakin olen lopulta muuttamassa sinne Tanskaan. Ja jos en olekaan loppujen lopuksi, niin mitä sitten? Ei se välttämättä vähennä tämän suunnitteluvaiheen merkitystä.
Ne merkit johtivat muunmuassa siihen, että mahdollisuus muuttaa Kööpenhaminaan eikä sittenkään Aarhusiin alkoi muuttua suunnitelmaksi. Aarhus on ihana kaupunki ja näkisin kyllä itseni asumassa siellä, mutta heti kun saatoin aistia askeleen siihen suuntaan, että kotikaupunki voisi oikeasti tulla olemaan Köpis, tunsin mahanpohjassa sen tunteen, että tämä on mun juttu. Tämä on oikein. Ihan tosissani innostuin. Saatan nyt kuvitella meidät sinne asumaan, pyöräilemään tasaisilla kaduilla, kuulemaan raatihuoneen kellon. Myös istumaan kahviloissa työhakemuksien kanssa tuskastellen, makaamaan pikkuruisessa kämpässä epätoivo, pieni paniikki ja Netflix seurana.
Kyllä mä tiedän, että elämä ei tule olemaan yhtä ruusuista ja ihanaa kuin vuonna 2015. Mutta sepä tässä juuri onkin se juttu. Jotenkin huomaan näkeväni edessäni uuden alun, uuden vaiheen elämässä. Olen palaamassa kotiin, rakkaaseen Kööpenhaminaan, mutten enää siihen samaan elämään. Ennen halusin takaisin sen kaiken mitä vaihtosyksy oli, mutta nykyään osaan vaalia sitä ihanana muistona. Olen innoissani siitä, mitä uutta on tulossa, en valheellisesta mahdollisuudesta saada elämäni paras syksy takaisin.
Joten – vaikka vähän jännittää sanoa tämä – olkoon tämä blogi vastedes tarina siitä, miltä tuntuu valmistautua lähtöön. Sen jälkeen pääsen kertomaan uudesta (luultavasti ihan eeppisen coolista ja hipsteristä, pakkohan tämä on ottaa taas esille) elämästäni Kööpenhaminassa. Tai ehkä sittenkin Aarhusissa. Mutta se sitten toinen tarina.
Kommentit
Lähetä kommentti