Kun aika ei parantanutkaan – eli sekava koonti siitä, miltä tuntuu elämä pari vuotta vaihdon jälkeen
Kävin tänään lenkillä pitkästä aikaa. Viime aikoina juokseminen on jäänyt melkein kokonaan, mutta ehkä se tästä taas. Tai siis kyllä se tästä, kun päätin aloittaa lenkkeilyn uudestaan.
Hetken hölkättyäni mietin jostain syystä äskeistä lähtöäni kotiovelta. Ei siinä mitään, mieli nyt harhailee. Mutta oudolta alkoi tuntua, kun huomasin vahingossa miettineeni lenkille lähtöä Kööpenhaminan kotitaloltani. Niistä valtavista ulko-ovista vasemmalle, sitten taas vasemmalle, ohi naapuritalon ruusujen ja vastakkaisen tiilitalon, lopulta oikealle kohti Faelledparkenia.
Päätin opettaa itseni juoksemaan juuri Tanskassa asuessani, joten nyt, kun sain itseni ulos uuden päätöksen voimalla, on ihan loogista että mieli harhailee ensimmäisille oikeille lenkkihuudeilleni. Mutta hitto kuinka pelottavaa, surullista ja ihanaa on se, miten luonnolliselta se ajatus tuntui. Miten todelliselta.
Tajusin vielä, että tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksi vuotta viimeisestä illastani Suomessa ennen vaihtosyksyä. Ja tietysti minuutin sisällä tuosta kotitalomuistelusta alkoi lenkkilistalta soida yksi mun tärkeimmistä Köpis-lempparibiiseistä.
Rakastan näitä hetkiä, kun joku korkeampi voima antaa mulle luvan vaipua vellovaan Kööpenhamina-ikävään. Kuukausi kuukaudelta ne hetket on alkaneet myös ärsyttää yhä enemmän. Melankoliassa vellominen on aina ollut mun juttu, mutta on pari seikkaa joiden vuoksi tämä vellominen on liiallista nykyään:
1) Siitä on kaksi vuotta. Kaksi _helvetin_ vuotta. Get over it. (no okei, tai 1,5 vuotta riippuen laskentatavasta. Mut on sekin kai aika paljon.)
2) Mulla on niin monta asiaa elämässäni, joista iloita ihan täysiä. Jos lähdetään vaikka siitä, että mulla on ihana poikaystävä ja mahtavia ystäviä SIELLÄ TANSKASSA...
Järki ja tunteet ei kuitenkaan kulje ihan käsi kädessä. Ohjausalan opinnoissa (joka muuten oli mun VUOSIKAUSIEN unelma ja joihin pääsin vuosi sitten, viitaten kohtaan 2) mulle hyvin keskeiseksi omassa ohjausajattelussa on noussut ilmiö nimeltä merkityksellisyys. Se, mikä kenellekin on merkityksellistä, ei ole järjellä selitettävissä. On siis myös hirveän vaikeaa selittää ulkopuolisille, miksi joku asia on tai ei ole merkityksellinen itselle. Samalla se, millä on merkitystä, määrittelee ihmisen koko elämää. Tämä on aika vaikea ja turhauttavakin yhdistelmä. Mun on ollut todella vaikeaa yrittää avata sitä, miten mulla on mennyt Kööpenhaminan jälkeen. On helppo kertoa vaikkapa aivan mahtavan harkka- ja sittemmin työpaikan löytämisestä ja kaikesta siitä mitä oon saanut siellä tehdä, mutta paljon vaikeampaa on yrittää kuvailla, miltä tuntuu kun sillä ei kuitenkaan olen niin paljon väliä. Tai on sillä hirveästi väliä, mutta ei kuten ennen olisi ollut. Muistan, miltä tuntui esimerkiksi kävellä Helsingin yliopiston keskustakampuksella auringonpaisteessa ja hengittää sitä mahtavaa tunnetta, että täällä mä opiskelen. Se oli täydellistä riemua juuri siinä hetkessä.
Kööpenhaminassa hengitin sitä samanlaista mahtavaa tunnetta kampuksella, pyörämatkalla kotiin, lenkkipolulla, ruokakaupassa, hiton pyykkituvassa. Ihan oikeasti osasin elää hetkessä ja rakastaa sitä. Sen intensiivisen onnen jälkeen en ole oikein osannut tuntea, että millään on syvää, täydellistä merkitystä. On niitä täydellisen riemun ja merkityksellisyyden hetkiä ollut, mutta ne tunteet on lipuneet pois ulottuvilta nopeammin kuin ennen.
Lukiossa elin sillä ajatuksella, että mun elämä muuttuu vielä jokin päivä onnellisemmaksi. Se oli tietysti typerä ajatus, ja se oli luultavasti hyvin keskeisessä osassa siinä kehityskulussa jossa menetin ihanat lukioaikaiset ystäväni – mutta se on toinen tarina. Opiskeluaikana en päässyt haikailusta kokonaan eroon, mutta tosi paljon myös nautin elämästä täysillä. Nyt vaihtosyksyn jälkeiset vuodet olen pitänyt hautajaisia elämäni onnellisimmille päiville, syksylle 2015. Ja mä en pidä tästä kehityskulusta. Järjellä kerron itselleni, ettei tää johda mihinkään hyvään ja on vaan päästettävä irti, mutta tunteen tasolla tiedän ettei asioilla yksinkertaisesti ole merkitystä verrattuna siihen syksyyn. Yritän poimia sieltä syitä mun onnellisuudelle, sellaisia, jotka voisin toistaa nyt. Ehkä se auttaakin vähän, mutta samalla kaikki yritelmät tuntuu ulkokohtaisilta ja pinnallisilta.
Merkityksettömyyden tunne on ollut välillä – en varmaan valehtele jos sanon että suurimman osan ajasta – turhauttava ja kammottava riippakivi. Se painava möykky on varmasti muodostunut monenlaisista asioista, onhan mun elämä muuttunut ihan täysin ja siirtyminen opiskelusta työelämään on stressaava kelle tahansa, mutta mun tietoisuudessa se kulminoituu Kööpenhaminaan. Siis yhteen syksyyn siellä, syksyyn joka on mennyt ja jota en voi saada takaisin.
Loppuun vielä pätkä tekstistä, jonka kirjoitin keväällä 2016 mutta joka jäi jo unohtuneesta syystä julkaisematta. Pätkä käsittelee yhtä isoa syytä siihen, miksi mun Köpis-ikävästä on aina ollut jotenkin vaikeaa ja noloa puhua. Erityisesti sen viimeiset lauseet on edelleen kipeän totta.
Kööpenhaminasta, Tanskasta ja viime syksystä on yllättävän vaikea puhua, sillä se leimataan nopeasti hipsteripätemiseksi. Mä sanon "Köpis" siksi, että se on helpompi sanoa kuin "Kööpenhamina", mutta se helposti kuulostaa cooliuden todistelulta tai jotain. Yhtälailla en missään tapauksessa yritä tehdä itsestäni jotenkin muita hipsterimpää tai parempaa sillä, että olen asunut Kööpenhaminassa. En mitenkään piilottele esim. sitä faktaa, että Vesterbron trendipubit, viikonloppujen kirpparit ja kuumimmat pienpanimot jäi multa hyvin pitkälti väliin - siinä missä Netflixin tarjonta tuli erittäin tutuksi.
Eli mun ikävä Kööpenhaminaan ei ole sitä, että Helsinki/Suomi on jotenkin epäcool ja tylsä ja ahdasmielinen ja byroslavia ja juntti ja mitäs muuta (ei muuten todellakaan ole - mainittakoon nopeasti vaikkapa ruuan ystävänä Ravintolapäivä ja ravintoloiden kasvisruokavalikoimat). Mun ikävän syy on vain se, että jostain täysin selittämättömästä syystä rakastuin Kööpenhaminaan ja se tuntuu kodilta. Mulla vain sattui olemaan ihan tajuttoman ihana syksy tajuttoman ihanassa kaupungissa, ja on edelleen vaikeaa hyväksyä että se aika on ohi.
Hetken hölkättyäni mietin jostain syystä äskeistä lähtöäni kotiovelta. Ei siinä mitään, mieli nyt harhailee. Mutta oudolta alkoi tuntua, kun huomasin vahingossa miettineeni lenkille lähtöä Kööpenhaminan kotitaloltani. Niistä valtavista ulko-ovista vasemmalle, sitten taas vasemmalle, ohi naapuritalon ruusujen ja vastakkaisen tiilitalon, lopulta oikealle kohti Faelledparkenia.
Päätin opettaa itseni juoksemaan juuri Tanskassa asuessani, joten nyt, kun sain itseni ulos uuden päätöksen voimalla, on ihan loogista että mieli harhailee ensimmäisille oikeille lenkkihuudeilleni. Mutta hitto kuinka pelottavaa, surullista ja ihanaa on se, miten luonnolliselta se ajatus tuntui. Miten todelliselta.
Tajusin vielä, että tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksi vuotta viimeisestä illastani Suomessa ennen vaihtosyksyä. Ja tietysti minuutin sisällä tuosta kotitalomuistelusta alkoi lenkkilistalta soida yksi mun tärkeimmistä Köpis-lempparibiiseistä.
Rakastan näitä hetkiä, kun joku korkeampi voima antaa mulle luvan vaipua vellovaan Kööpenhamina-ikävään. Kuukausi kuukaudelta ne hetket on alkaneet myös ärsyttää yhä enemmän. Melankoliassa vellominen on aina ollut mun juttu, mutta on pari seikkaa joiden vuoksi tämä vellominen on liiallista nykyään:
1) Siitä on kaksi vuotta. Kaksi _helvetin_ vuotta. Get over it. (no okei, tai 1,5 vuotta riippuen laskentatavasta. Mut on sekin kai aika paljon.)
2) Mulla on niin monta asiaa elämässäni, joista iloita ihan täysiä. Jos lähdetään vaikka siitä, että mulla on ihana poikaystävä ja mahtavia ystäviä SIELLÄ TANSKASSA...
Järki ja tunteet ei kuitenkaan kulje ihan käsi kädessä. Ohjausalan opinnoissa (joka muuten oli mun VUOSIKAUSIEN unelma ja joihin pääsin vuosi sitten, viitaten kohtaan 2) mulle hyvin keskeiseksi omassa ohjausajattelussa on noussut ilmiö nimeltä merkityksellisyys. Se, mikä kenellekin on merkityksellistä, ei ole järjellä selitettävissä. On siis myös hirveän vaikeaa selittää ulkopuolisille, miksi joku asia on tai ei ole merkityksellinen itselle. Samalla se, millä on merkitystä, määrittelee ihmisen koko elämää. Tämä on aika vaikea ja turhauttavakin yhdistelmä. Mun on ollut todella vaikeaa yrittää avata sitä, miten mulla on mennyt Kööpenhaminan jälkeen. On helppo kertoa vaikkapa aivan mahtavan harkka- ja sittemmin työpaikan löytämisestä ja kaikesta siitä mitä oon saanut siellä tehdä, mutta paljon vaikeampaa on yrittää kuvailla, miltä tuntuu kun sillä ei kuitenkaan olen niin paljon väliä. Tai on sillä hirveästi väliä, mutta ei kuten ennen olisi ollut. Muistan, miltä tuntui esimerkiksi kävellä Helsingin yliopiston keskustakampuksella auringonpaisteessa ja hengittää sitä mahtavaa tunnetta, että täällä mä opiskelen. Se oli täydellistä riemua juuri siinä hetkessä.
Kööpenhaminassa hengitin sitä samanlaista mahtavaa tunnetta kampuksella, pyörämatkalla kotiin, lenkkipolulla, ruokakaupassa, hiton pyykkituvassa. Ihan oikeasti osasin elää hetkessä ja rakastaa sitä. Sen intensiivisen onnen jälkeen en ole oikein osannut tuntea, että millään on syvää, täydellistä merkitystä. On niitä täydellisen riemun ja merkityksellisyyden hetkiä ollut, mutta ne tunteet on lipuneet pois ulottuvilta nopeammin kuin ennen.
Lukiossa elin sillä ajatuksella, että mun elämä muuttuu vielä jokin päivä onnellisemmaksi. Se oli tietysti typerä ajatus, ja se oli luultavasti hyvin keskeisessä osassa siinä kehityskulussa jossa menetin ihanat lukioaikaiset ystäväni – mutta se on toinen tarina. Opiskeluaikana en päässyt haikailusta kokonaan eroon, mutta tosi paljon myös nautin elämästä täysillä. Nyt vaihtosyksyn jälkeiset vuodet olen pitänyt hautajaisia elämäni onnellisimmille päiville, syksylle 2015. Ja mä en pidä tästä kehityskulusta. Järjellä kerron itselleni, ettei tää johda mihinkään hyvään ja on vaan päästettävä irti, mutta tunteen tasolla tiedän ettei asioilla yksinkertaisesti ole merkitystä verrattuna siihen syksyyn. Yritän poimia sieltä syitä mun onnellisuudelle, sellaisia, jotka voisin toistaa nyt. Ehkä se auttaakin vähän, mutta samalla kaikki yritelmät tuntuu ulkokohtaisilta ja pinnallisilta.
Merkityksettömyyden tunne on ollut välillä – en varmaan valehtele jos sanon että suurimman osan ajasta – turhauttava ja kammottava riippakivi. Se painava möykky on varmasti muodostunut monenlaisista asioista, onhan mun elämä muuttunut ihan täysin ja siirtyminen opiskelusta työelämään on stressaava kelle tahansa, mutta mun tietoisuudessa se kulminoituu Kööpenhaminaan. Siis yhteen syksyyn siellä, syksyyn joka on mennyt ja jota en voi saada takaisin.
Loppuun vielä pätkä tekstistä, jonka kirjoitin keväällä 2016 mutta joka jäi jo unohtuneesta syystä julkaisematta. Pätkä käsittelee yhtä isoa syytä siihen, miksi mun Köpis-ikävästä on aina ollut jotenkin vaikeaa ja noloa puhua. Erityisesti sen viimeiset lauseet on edelleen kipeän totta.
Kööpenhaminasta, Tanskasta ja viime syksystä on yllättävän vaikea puhua, sillä se leimataan nopeasti hipsteripätemiseksi. Mä sanon "Köpis" siksi, että se on helpompi sanoa kuin "Kööpenhamina", mutta se helposti kuulostaa cooliuden todistelulta tai jotain. Yhtälailla en missään tapauksessa yritä tehdä itsestäni jotenkin muita hipsterimpää tai parempaa sillä, että olen asunut Kööpenhaminassa. En mitenkään piilottele esim. sitä faktaa, että Vesterbron trendipubit, viikonloppujen kirpparit ja kuumimmat pienpanimot jäi multa hyvin pitkälti väliin - siinä missä Netflixin tarjonta tuli erittäin tutuksi.
Eli mun ikävä Kööpenhaminaan ei ole sitä, että Helsinki/Suomi on jotenkin epäcool ja tylsä ja ahdasmielinen ja byroslavia ja juntti ja mitäs muuta (ei muuten todellakaan ole - mainittakoon nopeasti vaikkapa ruuan ystävänä Ravintolapäivä ja ravintoloiden kasvisruokavalikoimat). Mun ikävän syy on vain se, että jostain täysin selittämättömästä syystä rakastuin Kööpenhaminaan ja se tuntuu kodilta. Mulla vain sattui olemaan ihan tajuttoman ihana syksy tajuttoman ihanassa kaupungissa, ja on edelleen vaikeaa hyväksyä että se aika on ohi.
Kommentit
Lähetä kommentti