Danmark, jeg elsker dig

Olen kummallisen tunnekuohun vallassa. Lisäksi kerrankin on opiskeluun liittyvä deadline lähestymässä, eli tekee tietysti mieli tehdä kaikkea muuta kuin sitä esseesuunnitelmaa.

Vietin viime viikonlopun Helsingissä. Etukäteen toki odotin innolla läheisten näkemistä ja ruisleipää (tää tanskalainen siirappileipä vaan niin alkaa kyllästyttää!), mutta hassusti olin reissun lähestyessä oikeastaan vähemmän innoissani kuin olisin pari kuukautta sitten odottanut. Mietin vaan, että onpa kivaa nähdä ihmisiä, mutta mitään sellaista JEE, KOTIIN -fiilistä ei ilmaantunut. No, kyllä se sieltä tulee, ajattelin.

Sitten astuin koneesta Suomen kamaralle. Ensimmäinen ajatus oli suunnilleen tämä: "HALUAN TANSKAAN. En halua kuulla suomea. Haluan kuulla tanskaa. Haluan mun pyörän ja Kööpenhaminan rantatiet ympärilleni. Mun ei kuulu olla täällä."

Kun kuljin tuttuja reittejä, ylitin Mäkelänkadun, istuin bussissa keskustaan, tuntui kuin olisin elänyt sitä samaa elämää kuin aina ennenkin. Koko syksy olisi voinut olla vain pitkältä tuntunut uni. Ja se tunne oli ihan järkyttävä. Mä en halua tuntea, että tämä syksy Tanskassa olisi vain uni. Haluan että tää on todellisuutta. Enkä edes halua jatkaa sitä samaa elämää jota elin ennen Tanskaa.

Se, miten helposti tavallaan istuin siihen Helsinki-elämään mutta kuitenkin kammottava haikeus mielessäni, sai mut pelkäämään. Mitä syksyn jälkeen käy? Miten voin enää innostua tekemään jotain gradua ja ylipäätään elämään Suomessa, kun oon saanut kokea elämän Tanskassa? Mua hirvittää ajatus siitä, kuinka tanskantaidon rippeet hiipuu pois. Ja se, miten Kööpenhaminasta tulee vaan paikka, johon pala mun sydämestä jää ja jossa pistäydyn ehkä silloin tällöin vähän entisaikoja fiilistelemään.

Jos nyt jostain ilmaantuisi syy (lue: taloudellinen tilaisuus eli lottovoitto tai työ) jäädä, mä jäisin tänne.